United States or French Guiana ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ja nyt hän lähtee Lyygian kanssa, jolla on väljänä häilähtelevä puku ja kädessä iso vihko spireoita ja sinipunervia syreeninterttuja, niillä hän kätkee veikeileviä, kirkkaita silmiään, kävelemään, katselemaan, näiden mukavien kesäpäivien kuluksi. Toisessa kädessä on Lyygialla pieni eväskori, mutta Muttisella on taskussaan veskunoita.
Paikoin he pysähtyvät niemien kuumille kallioille, joilla veden heijastus häikäisee silmiä, köllöttelemään, lepäilemään. Ja yhä vaiteliaammiksi he tulevat, yhä suurempi, epämääräisempi onni tulvii heidän ylitsensä. Syreenien tertut Lyygian lämpöisellä povella ovat lakastuneet, mutta hänen katseensa hatun pehmeän reunan alta hymyilee pelkkää hyvyyttä.
Pienimmänkin ruohon kärjessä kiiluu monivärinen vesipisara. Käet kukkuvat. Kaikkialla välkkyy värisevä kauneus. Muttinen nauraa itsekseen noille pisaroille, jotka ruohojen nenissä heiluvat. Hän köllöttelee vielä. Ei malta sitten enää, herättää Lyygian, mokomakin Horatius: hän tahtoo teetä isoon vatsaansa, nauttia sen tuolla parvekkeella, kymmenen käen kukkuessa iloista kukuntaa.
Mutta kun hämärä katoaa ja Lyygia on poistunut, kellertävä, kukankuvilla kirjattu vaippa hartioillaan, ja kun hetkeksi luomensa ummistanut päivä avaa ne uudestaan, loistaen sisään Aapelin ikkunoista, iloisesti säkenöiden tuolta metsäisten kunnaiden takaa ja pilkistäen kukkivien tuomien lomitse, jotka hän näkee vuoteelleen avoimesta ovesta, kun pikkulinnut laulavat kilpaa käkien kanssa, silloin Muttinen kuulee Lyygian huoneesta hillitöntä, kiihkeää itkua, joka koettaa vaientua.
Lyygian ääni käy hiljaisemmaksi, hellemmäksi: »Kas tuolla tuota punertavaa sammalta, kas tuota pihlajaa korkealla vuoren seinässä, pientä, pientä.» Muttinen laskee leikkiä: »Hyst, älä hiisku, lohkareet voivat jopa kuiskauksesta irtautua...» Saimaan ulappa on kadottanut todellisuuden mittasuhteet, niin äärettömän laajalta se näyttää yön himmeässä ja tuokion kestävässä hämyssä.