United States or Japan ? Vote for the TOP Country of the Week !
Näin Kalevalan kansa voittoisana oli lähtenyt taistelusta. Vanhan kanteleen sijaan, joka myrskyyn oli hävinnyt, laittoi Väinämöinen uuden; kopan teki hän koivusta, naulat kullasta, joka kumpusi käen suusta, ja kielet nuoren neitosen hiuksista, joka ilon ja surun vaiheilla sulhastansa odotteli. Mutta uudet vaarat uhkasivat Kalevalan rauhaa.
Lyöme'kö remun rekehen, Virsivänkärän väkehen, Sovitellen sormiamme, Kanteleitamme katsellen, Laskien käen kätehen, Ha'an toisehen haka'an, Lauloaksemma hyviä, Parahia pannaksemma, Kuulla noien kultasien, Tietä mielitehtosien, Nuorisossa nousevassa, Kansassa kasuavassa. Joko laululle lähemmä.
Tekijä ei pakoteta sydämensä kyllyydeltä runoilemaan, vaan runoilee omalta päättämältänsä. Siinä on muuttunut työksi, mikä kansanrunoissa oli ilmauma; elävän käen ääni metsässä kuvakäen kukunnaksi seinäkelloissa; luonnon puro kaivetuksivesiojaksi; luontainen metsä istutetuksi puistoksi.
Hyvin verkalleen kävi heidän keskustelunsa, kun he viimein saivat sen alkuun neuvotellakseen, mitä oli tehtävä. Asiassa oli monta muttaa. Lapset olivat nyt vilkkaassa puhelussa ja toimessa. Väliin toinen ja sitten toinen nauroi sydämellisesti. Ja aina kun poika laski helakan naurunsa, lehtori ja rouva jäivät kuuntelemaan sitä, niinkuin kuunnellaan keväällä ensimäisen käen kukahduksia.
Usealta taholta kuului käen kukuntaa, pienet linnut, jotka keskuspäiväksi olivat vaienneet, virittivät uudelleen lirityksiään, ja nopeasti pitkin veden pintaa rannan ulompain kivien välitse lennellessään laskivat rantaraukat vilkkaita piipatuksiaan.
Kun kuulin käen kukkuvan, niin minä ajattelin, että mitähän se kukkuu, ja sitten jo siitä itse lauloin: Mitä kukut käki kulta, iloittelet ilman lintu, helakasti helkyttelet? Kukutko sinä minulle, kaimallesi kaiuttelet, vai etkö aattele minua, paimenpoikaa pienokaista, karjan kanssa kulkevaista
"Saattaa olla, mutta minä nyt vasta huomaan, ett'ei enää oikein sovi kylväjän sanoja lukea massinalla kylväessä, vaan sopiihan niitä kumminkin ajatella." "Mitä kylväjän sanoja?" "Ennen aina kylvettäessä luettiin: "Minä kylvän kyyhättelen Luojan sormien lomitse, Käen kautta kaikkivallan Tälle maalle kasvavalle, Ahollen ylenevälle," j.n.e. "Mutta ei pitäisi antaa noiden joutua unhotuksiin."
Ja jos käen kukunta teistä oli sellainen ääni, niin se oli vastaus teidän kysymyksiinne, kenties suorempi ja totisempi kuin ihminen voi lausua, olkoon kielen rakennus millainen tahansa." "Hyvä ystäväni," vastasi Kenelm, "mitä te sanotte kuuluu hyvin kauniilta; ja siinä on jotakin, joka tavallisessa puheessa sanotaan Bosh'iksi.
Näinpä vanhus vaan Lausuu lukeissaan Käen kukunnoita. Neito lempens kans Ollen toivoissans Kuiskaa vanhan luona: "Kuku kerta vaan Niin mä kultain saan Omaks tänä vuonna." Kun se monesti Kukkuu sulosti, Vanhus riemuu sille; Mutta neitonen Lausuu huoaten: "Terve Kyöpelille." Kerran kukahtaa, Silloin neito saa Riemun rintahansa; Mutta harmaapää Povens nöyristää, Oottaa hautoansa.
Outo mies oli käen kasken päältä ampunut, juuri kun onnea kukkui. On siinä pitänyt olla tarkka silmä ja varma käsi, kun ammupas nuoli käen sydämestä läpi korpikuusen latvaan! Liekö ollut oikea mies ... metsänhaltija lie ollut, joka salojensa kaadantaa kadehtien ampui onnen linnun.