United States or Tunisia ? Vote for the TOP Country of the Week !
JUHANI. »Mitä minä huolin, veitikka nuori?» Elämä, nuoren miehen elämä on juuri niinkuin tämä kaikuva, kohiseva nummi. Ja tuollahan koillisessa longoittaa Impivaaran töykeä vuori ja tuolla taasen luoteisessa läikkyy kirkon-kylän järvi ja vieläpä haamoittaa tuolla muitakin järviä, tuolla ilman rannalla kuin ikuisessa kaukaisuudessa. Kolistimen kolme järveä siellä silmäni näkee.
Mutta äänetönnä kolkassaan istui Lauri ja veisteli visasta pyssyntukkia. Siellä voimakkaasti lausuiltiin. »Poika niinkuin nurkanpää!» »Töppöset taivasta kohden, koska mies lyö!» »Muistatteko, veljet, kuinka makeasti Kolistimen Antti sai tästä kämmenestä tuonne vasten leukaperää?
JUHANI. Seitsemän metsonpoikaa! UKKO. Olkoon heitä kuinka monta hyväänsä; tuolta he katsella töllöttävät koivun-oksilta. Tuossa nyt mällistelee vastaan yksi kuin sonni kohden uutta porttia, ja vasta hän pöllähtää kun paukahtaa, mutta silloin on hän pussissa. Samoin nytkin mällistelee tässä seitsemän könttiä kohden Kolistimen vaaria juuri niinkuin seitsemän könisilmäistä metsonpoikaa. Köntit!
Sivalsi että kipenöitsee. JUHANI. Ukko, ukko! huomaas mitä teit: tempasit nyrkilläsi poskelle kunniallista miestä vallan maantien päällä ja pyhänä sapattina. Ai, ai, ukko! AAPO. Oikein tehty, sinä Kolistimen riihitonttu, oikein! UKKO. Mitä lörpöttelet sinä siellä? EERO. Oikein sanottu, sinä Kolistimen nurkkajulli, oikein! UKKO. Suus kiinni sinäkin, kärppä.
Täällä kärsi äijä-rukka nälkää kuin juoksukoira; eikä ollut hänellä ystävää, ei heimolaista, ei suojaa mihin päänsä pisti, vaan olipa vielä tuo turhanpäiväinen kunniakin hänen papinkirjastansa pois. Tuonne hän kyykähti Kolistimen riiheen, ja kaikki on nyt unohdettu turpeen alla. Kas niin, Eero, siinähän rasvaisia pihkalastuja, tuossa tuo Simeoni kuivia karankoja, ja kohta on meillä riekas valkea.
Siirtyi heistä viimein Kolistimen äkeä ukko; mutta kauan jupisi hän vihoissansa, syljeskeli ja jupisi itsekseen, astellessaan ahteellista tietä. Kulkemaan taasen läksivät myös veljekset ja heidän seuralaisensa lukkari ja Rajamäen rykmentti, joka viimeisenä retkeili.
Vaelsivat he mäkiä ylös ja alas, ja suloinen oli veljeksille tämä vaellus ja tämä myrsky, kun lähenivät kotonsa kunnasta lounaisessa. Mutta tulipa heitä vastaan vanha ukko, Kolistimen mustatukkainen, äkeä taatto. Harmaat, pensaiset kulmakarvat, kuin kaksi huhkaimen siipeä, melkein peittivät hänen tuikeat silmänsä. Oli hän aikanansa ollut kunnon ampuniekka, kaatanut monta karhua ja sutta.
Oli hän vakaa, jyrkeämielinen ja törmäsanainen ukko; tuli pian tuittupääksi, katsellen elämää omalta kannaltansa. Hänpä nyt syyssunnuntain iltahetkenä käyskeli veljeksiä vastaan ahteisella tiellä. JUHANI. Terve, sinä vanha! TIMO. Terve, taatto, terve! JUHANI. Seis, kunnioitettava äijäkarru! KOLISTIMEN UKKO. Häh? JUHANI. Terveisiä metsämaailmalta. UKKO. Mitä tahdot?