United States or Saint Helena, Ascension, and Tristan da Cunha ? Vote for the TOP Country of the Week !
Että hänen oma personallisuutensa ynnä kirjallinen toimintansa kokonaisuudessaan taas oli omiaan tasoittamaan juopaa maalaisen ja kaupunkilaisen, kansanomaisen ja akatemiallisen, suoraan suomalaisen hengen lähteistä kumpuavien ja ruotsinkielisten y.m. esikuvien kasvattamien kauneus-arvojen välillä, lienee jo jossakin määrin käynyt selville edellisestä.
Kansallisen realismin kultakausi lähenee. Suomalaiseen kirjallisuuteen ilmestyy kuin taikasauvan iskusta epälukuinen lauma uusia, lahjakkaita kynänkäyttäjiä, joilla jokaisella on luonnon-tuoreen, kansanomaisen kuvaamisen kyky valmiina sormenpäissään. Kevätvirrat ovat lähteneet vieremään, kevätkosket kuohumaan.
Juhani Ahon luonnon-uskonnon, hänen uuden, kansanomaisen isänmaallisuutensa sekä siitä seuranneiden puolipakanallisten puolikristillisten tunnelmasarjojen tulos on Panu, hänen suuri romaaninsa kristin-uskon ja pakanuuden taistelusta Suomen sydänmailla, jolla hän, realismin entinen esitaistelija, jälleen tekee sovinnon kansallisen romantiikan kanssa, liukuen vähitellen yhä syvemmälle sen laajaan, lämpimään syleilyyn.
Matala kolmijalka seisoi tämän kansanomaisen Hekaten oudonnäköisen edustajan edessä. Mutta nämä esineet eivät lähinnä synnyttäneet sitä vertahyydyttävää tunnetta, mikä oli luolaan katsahtavat vallannut, vaan luolan asukkaan ulkomuoto. Tulen ääressä, sen liekkien valaisemana, istui vanhahko nainen.
Sen sijaan 20 p. tammikuuta päätetty työväenjoukkojen kulkue Talvipalatsiin, heidän pyyntönsä tsaarille, että hän, korkeimpana maallisena ja kaikkivoivana valtana, huojentaisi heidän yhteiskunnallista hätäänsä, oli todella kansanomaisen venäläinen, eikä mikään osanottaja käsittänyt sitä vallankumoukselliseksi kapinaksi.
Kansallista romantiikkaa hänkin aluksi hipaisee, sen verran nimittäin kuin on romantista juonta ja osaksi myös romantista tekotapaa hänen tuoreissa, raikkaissa kansannäytelmissään Murtovarkaus ja Roinilan talossa, kumpikin Kiven Kihlauksen ja Nummisuutarien keralla, joskaan ei niiden rinnalla, nyt suomalaisen kansanomaisen draaman kaunistuksia.
Sillä aika on suomenkielisen draaman kehityksessä porvarillisen seuranäytelmän, samoin kuin se on suorasanaisen kertomuksen alalla kepeän, kansanomaisen juttuamisen. Ajan kirjalliset viivat sattuvat tässäkin merkillisesti yhteen: Juho Reijonen ja Robert Kiljander lyövät kättä toisilleen. s. 19/3 1844 k. 12/5 1897.
Puhuja luettelee edelleen toisen kansanomaisen nimen toisensa jälkeen... Yhä, yhäkö tuota jatkuu?... Ihmiset siis yhäti vain kärsivät ja uhrautuvat ... kuin sankarit!... Klubiherrain mielestä käy tämä jo »murhaavaksi». Ruhtinatar Colette de Rosen hengittää pienen hajuvesipullonsa lemua... Kaikki nuo vanhat ja luetellut raukat haiskahtavat hänestä »syöpäläisiltä». Kaikkien kasvoilta tihkuu sellainen ahdistuksen hiki, että akatemian koleat kiviseinät uhkaavat kaatua.
Ne ne juuri valaisevan sisällyksensä ja tuoreen, kansanomaisen esitystapansa vuoksi tälle pienelle kokoelmalle antavatkin varsinaisen merkityksensä.
Että hän, yhtä vähän kuin hekään, ei suinkaan vielä ole vapaa romantisista aineksista, todistaa Muuan markkinamies. Kertomus on hänellä vain muuttumassa yhä enemmän kuvaukseksi, kieli aina kansanomaisemmaksi ja maalauksellisemmaksi. Tämän kehityskauden huippu on Rautatie, joka samalla lienee koko suomalaisen kansanomaisen realismin huipuksi katsottava.