Silloin ei Bård ollutkaan enää hyvän-kurinen. Hän rupesi väliin parkumaan, mutta sittenkös Ingrid suuttui ja hosui häntä. Ja kun ei tuokaan auttanut, peloitti vieras poika Bård-rukkaa paksulla kepillä ja näytti samassa hirveän tuimalta. Bård tottui kumminkin vähitellen tuohonkin yreyteen.
On siinä kun semmoista saatoin sinusta luulla, joka joka ja kun minä äidille ja taisin muillekin niillekin tervanpolttajille että minä tuon uuden sinun sijallesi ja rikkaan enkä enää tuokaan kerjäläistä ... vaikka et ollutkaan vielä kuollut, vaan ainoastaan rajan takana ... ja sille rakennan talon kuin kaupungin porvari ... ja käskin viedä niitä terveisiä ... ilkkuvia sinulle.
Pannaan pois, pannaan pois. VESPASIANUS: Tuo vettä, Lysimaakos, kurkkuani polttaa, vettä! LYSIMAAKOS: Jumalat! Se on Caesarin ääni! TIITUS: Anna tänne! TIITUS: Voiko ennettä olla sen parempaa, kuin mikä nyt tuli käteeni. Ei suinkaan se tuokaan ole mitään myrkkyä! Hän sanoi: se voi auttaa kohta. Taivas ratkaiskoon! LYSIMAAKOS: Nyt on sopiva aika antaa lääke, ennenkuin sairas jälleen nukkuu.
Vaan jos suostuikin vain siksi, että pääsisivät minusta? Jos eivät tuokaan lasta? Eikö olisi parempi, että sanon Juhalle kaikki, kuin että koetan häntä pettää? Sehän puolusti minua äitiäänkin vastaan. Vaikka kyllä kai se jotakin aavistaa ja luulee. Vaan jos mitä uskoo, ei kai olisi puolustanut. Ei, se ei usko, se pitää minua yhtä hyvänä kuin ennen. Mitenkä minä sitten saatan sille puhua?
Täytyy olla vain korvat kuulla ja silmät nähdä sitä havaitakseen. Eikä tuokaan vastaus vielä tyydyttänyt minua. Mutta se vaiensi minut moneksi pitkäksi tuokioksi. Mietin ja mietin. Tunsin, että tarvittiin rohkeutta tunnustaa julki, mitä nyt liikkui sielussani.
Mutta vene kaatunut juuri ennen kotirantaan saapumista ja kaikki hukkuneet, paitsi talon iloista isäntää, joka oli hyvä uija ja jonka kuohut olivat verissäpäin rantapaasille paiskanneet. Eikä tuokaan turmansanoma ollut Väinämöisen mieltä syvemmin liikahuttanut. Hänestä tuntui vain kuin hänen sydämensä olisi ollut kuollut ja koko maailma ollut tuomittu menemään perikatoon.
Hanna pyörähti ruuan laittamiseen. Poistaakseen itsestään sitä tietoa ajatteli: »On se Jukke toisinaan liian tarkkasilmäinen. Ei se nyt tuokaan asia toki niin liene kuin hän on huomannut. Ja oli miten oli, oma asiansahan se on.» Jukke jäi tupaan kädet taskuissaan kävelemään edestakasin lattialla ja hautoi hyvää ajatusta povessaan.
Kirstu toimitettiin heti, ja Malinen laittoi mökkiläisen talon oriilla saattamaan ruumista hautaan. Arkipäivänä kävi se sen yksinään toimittamassa, maksoi paikan yhteiseen hautausmaahan ja kantoi kainalossaan kärrystä suoraan tuonne yhteiseen unhotuksen kuoppaan. Ei mitään muistomerkkiä tullut haudan päälle, eikä edes paikkaakaan pantu mieleen, tuskin sitä tuokaan viemämies kohta muisti.
Palvelijat antoivat hänen maata ja toimiskelivat huolettomina hänen ympärillänsä; ainoastaan eräs päällysmies näytti häntä sormellaan ja sanoi nauraen: "Eivät hänen kumppalinsakaan lähteneet selvempinä kotiin, kuin tuokaan on. Sievä poika hän on ja sitten vielä kauniin Khloën lemmitty; hän on turhaan tänään häntä odottava."
Kenties, kenties! Minkä vapisuttavan, riemullisen ilon ja minkä pelon ja ahdistuksen samalla tuokaan tämä ajatus sieluuni! Mutta käyköön miten tahansa, vaikka en saisikaan nähdä häntä, niin en sentään tahdo valittaa. Sinä Kaikkivaltias siellä ylhäällä, johdathan sinä kaikki minun parhaakseni miten minä rakastan sinua!