Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 25. kesäkuuta 2025
Mutta, niinkuin vast'ikään sanoimme d'Artagnan ei kääntänyt mitään huomiota Ketty-paran hellittämättömyyteen. Eräät prokuraattorin päivälliset.
Se ei siis ollut mitään rumaa työtä, kun nämät kaksi vaimoa pyhä-illan hiljaisuudessa yhdistivät äänensä niihin. Sanoimme illan hiljaisuudessa. Se ei kuitenkaan ollut niin aivan hiljaista, se ilta. Kylässä pidettiin tanssia, ja etäämpänä oli tulipalo. Ja monen mieli oli rikottu ja monen sydän oli särkynyt.
Virkamies, jolle ilmoitimme halumme, katseli meitä tarkkaavasti ja sanoi varoittaen: "Se on huono paikka herroille." Ja kun sanoimme emme tahtovamme polttaa, vaan ainoastaan luoda silmäys siihen pesään, pudisti hän epäilevästi päätään ja virkkoi, että se osa kaupunkia, missä tuo häpeällinen talo on, oli liian vaarallinen; meidän ei pitäisi uskaltaa mennä sinne.
Mylady huokasi; hänelle oli vielä neljä päivää aikaa; neljä päivää olisivat hänelle kylliksi hurmaamaan Felton'in. Mutta hirmuinen ajatus pälkähti hänen päähänsä, lord Winter lähettäisi ehkä Felton'in itsensä Buckingham'in luokse allekirjoitusta saamaan. Mutta häntä rauhoitti kumminkin, niinkuin jo sanoimme, se seikka ett'ei Felton ollut mitään puhunut.
Mitä äskeiseen haavoitettuun tulee, hänet oli sinne viety jo kohta ja niinkuin jo sanoimme, sangen pahassa tilassa. Yllytys muskettisoturien ja heidän liittolaistensa joukossa oli korkeimmillaan ja jopa neuvoteltiin semmoistakin, että, kostoksi herra de la Trémouille'n palvelijain röyhkeydestä kuninkaan muskettisotureita kohtaan, pistettäisiin tuleen koko hänen hotellinsa.
Minä kerron kreivittärelle juttuja sotaretkiltä. Vai niin. Niihin hän on lapsuudesta asti tottunut. Joskus kerron minäkin niitä Isäni ja tohtori lopettivat pelinsä, ja me sanoimme kaikki hyvästi. Tilling seurasi minua vaunuuni. Hän oli käärinyt takin huolellisesti ympärilleni ja puristi kättäni hyvästiksi erityisellä sydämellisyydellä, joka kohotti veren poskilleni.
Totuttuamme näin alituisesti näyttelemään ja pukemaan itseämme jos jonkinlaisiksi, pälkähti päähämme hullunkurinen tuuma. Falkman ja minä huvittelimme usein pukeutumalla palvelusneitsyeitten pukuihin, pannen heidän kappansa päällemme ja shalihuivinsa päähämme, ja tällaisissa pukimissa me sitten lähdimme iltasin johonkin venäläiseen ruokamyymälään, joita siihen aikaan oli kaupungissa tuhkatiheässä. Siellä niijasimme me kunnioittavasti myymäpöydän takana seisoville puotipalvelijoille, sanoimme terveisiä milloin kenraalinrouva Gripenstjertiltä milloin vapaaherratar Lejonborgilta ja kysyimme heidän puolestaan, olisiko myymälässä oikein hyviä luumuja tällä kertaa. Ja tietysti niitä löytyi, kun maistiaisia pyydettiin. Totisen näköisinä maistoimme me niitä, mutta emme olleet olevinamme oikein tyytyväisiä siihen lajiin, jonka jälkeen pyysimme saada maistaa rusinoita ja manteleita, ja auliisti näitä kaikkia meille tarjottiinkin. Perinpohjin maistellessamme tarjottuja lajeja arvostelimme me tavaraa, kuitenkin usein vaatien jotakin vielä parempaa lajia. Erittäinkin ankarasti arvostelimme me viikunoita. Kun sitten lopuksi olimme kovasti tinkineet tavaran hinnasta liikoja pois ja sopineet lopullisesta maksuerästä, punnittiin kääröihin muutamia nauloja kutakin lajia, jonka jälkeen me poistuimme myymälästä, käskien lähettämään ostokset rouva vapaaherrattarelle, joka asui siellä tahi täällä, määrätyssä paikassa. Mutta sattuipa joskus niinkin, että kun me parhaillamme suut täpötäynnä viikunoita ja rusinoita maistelimme noita herkkuja, arvostellaksemme niiden kelpoisuutta, että silloin toinen puotikirjanpitäjistä nykäsi hiljaa toista kyljestä ja kuiskasi: »Minä en luulemas, jotta nämä neitsyeitä olemas; nämä olemas petkuttajia, olemas vain koulupoika-rakkareita.» Ja silloin saimme me jalat allemme jotakuinkin kiireesti.
Sanoimme jo, että v. 1827 Juteinin kädestä lähti myöskin ruotsinkielinen kirja »Anteckningar af Tankar uti Warianta
Kuljimme yli Eland'in vuorijonon, laskimme siitä Pongola-virralle, ja vähän vaivalloisesti päästyämme tämän ihanan joen poikki, saavuimme Lyneburg'iin, jossa sanoimme jäähyväiset sivistyneelle maailmalle ja retkeilimme kesyttömille heiniköille, osoittaen pääasiassa koilliseen ilmansuuntaan.
Me sanoimme keskenämme: "nehän nyt vasta ovat aika veitikoita, kun olivat vähällä ampua omia ihmisiä". Se oli vaan pieni erehdys; joku meikäläisten vahtimies luuli meitä Turkkilaisiksi ja ampua räjähytteli suoraa meitä kohden. Pimeyttä tulee kiittää ett'emme silloin keikahtaneet viimmeistä kertaa. Onnella sotaa käydään, sanoo sananlasku.
Päivän Sana
Muut Etsivät