Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 6. heinäkuuta 2025
Jukke ja Topias Antin kanssa yhdeksi taloksi ruvetessa olivat tuumanneet, että ne Antin antamat tuhannen markkaa viedään sinne Rommakkoon. Antista se tuuma oli aivan mieleen. Nyt Jukke ei viivyttänyt asiaa, vaan tänä iltana puhdisti ruunikon ajokalut ja laittoi reen valmiiksi, että huomeisaamuna ylös noustuaan lähtisi sinne. Ja Rommakkoon kulki tie Kopolan kautta. Siten oli yksi tie, kaksi asiaa.
Rovasti, joka seisoi taampana portailla eikä oikein kuullut mitä tahdottiin, mutisi: "eikö niiltä saa rauhaa täälläkään." Kippa-Leena oli tuonut tutkittavaksi Hokkalan Matin ruunikon ja kysäsi palvelustytöltä: "mikä tauti siinä on?" "Rintaruusuhan se oli, mutta nyt se on jo noussut päähän, kun sattui vilustumaan muutettaessa", selitti tyttö ja meni menojaan.
Mutta viimein rupesi ruunikko päristämään ja turskuttamaan hirveästi. Tämän kuuli Lampilan Tahvo. Markkinoilta palatessaan sattui edelle. Tahvo luuli olevan jonkun humalaisen palaamassa markkinoilta, joka silmisikana päissään rääkkää hevostaan. Sääliessään hevosta asettui Tahvo Juken eteen ja kun pääsi lähelle, niin hyökkäsi ruunikon turpaan ja ärjäsi: »Et saa tappaa hevosta.
En minä vasta.» Tahvolta olisi päässyt nauru, kävi niin somasti mieleen tuo Juken lapsellisuus, mutta oli ruunikon kurjuudesta niin läpitsensä kauhuksissa, että jaksoi pidättää naurunsa ja huusi: »Mutta mitä, sen lurjus, teit kuitenkaan, kun menetit tuommoisen hevosen. Tämä on Jokelan Siirin kosiomies, konttoaa korttikaarit, tappaa hevoset ja elää kuin paha mustalainen...»
Ja missä ikänä silmänsä lensi tiepuolen metsäryhmiin, luuli näkevänsä siellä ruunikon luurangon ja lauman riiteleviä kotkia kiskomassa viimeisiä lihan suonia. Ja pelko siitä, että hiljankin ennen kotiin pääsemistä sattuvat hänen silmänsä siihen kamalaan näköön, jossa hän voisi ainakin pyörtyä, jo vapisutti kamalasti. Mutta sitä hän ei kuitenkaan nähnyt.
Antti nosti turkkinsa kauluksen pystyyn, painoi lammasnahkaista lakkiaan syvempään päähänsä, solautti ruumistaan alemmas ja heittäytyi melkein hermottomaksi, ja somalta tuntui kun vilisten jäi metsä jälelle ja reki vieri kotiin päin ruunikon juosta raapotellessa. Mieli haaveili isänmaan koko laajuudessa, mutta väliin palasi ajatukset aina siihen pisteeseen, että kohta pääsen kotiin.
Parin päivän takaa hän kirjoitti vaimolleen kirjeen, jossa lohdutteli häntä tähän tapaan: »Rakas Hanna! Ollessani kotona, niin äkkiarvaamattomasta onnettomuudesta ja perheeni kohtalosta oli sydämmeni siksi täysi, etten voinut sinullekaan puhua kuin ainoastaan muutaman sanan. Mutta nyt olen taas täällä isänmaan aarteitten keskellä. Eikä kuulu korviini ruunikon pakahduttajan raa'asti kaikuva ääni.
Jos Jukke rupeaa vielä kovin suurentelemaan, niin sano hänelle minun sanoneen, että hänen ohjaksensa on sidottu kantoon, hänen isännyytensä päivät ovat luetut ja ruunikon veri on huutava hänelle kostoa... Se kirottu sovinto meidän talousvälikirjoissa sisältää, että ei saa ennen erota, ennenkun ovat talon yhteiset velat maksetut.
Ja eihän se ollut se nukunta oikein... No, kotona sitten... Kyllä minun sentään pitää kotona olla helpommalla ja saada hyvää ruokaa, että veret tulisivat helakammiksi, niinkuin esimerkiksi Siirillä, nuo veret ne ne kaunistavat paljon... No, kotona sitten...» Ilta oli jo hämärtynyt jotenkin pimeän kuhjaksi. Jukke veti aisoihin kankeasti kömpivän ruunikon. Mitäpä tuosta juottanee.
Päivän Sana
Muut Etsivät