United States or Saint Vincent and the Grenadines ? Vote for the TOP Country of the Week !
Nytpä kaikki selvenikin, kun Petrovitsch huusi koiralle: "tule, poju, tule! hiljaa, ei niin oitis kuumalta, poju, hiljaa, kas niin, hiljaa!" Hän asetti talrikin laattialle, ja koira söi maiskutteli maukkaasti ruokaansa, kunnes se viimein nuoleskeli suupieliänsä ja katseli kiitollisesti ja tytyväisenä herransa silmiin.
Mutta tämä pieni veitikka alkoi nyt komentaa äitiä antamaan enemmän sokeria ja rupesi huutamaan, kun ei saanut. Isä tuli sisälle ja sanoi: "Ole heti kiltti ja ääneti, muuten isä ei huoli pojasta ollenkaan. Hyvästi, jo menen." "Poju on kiltti jo," sanoi lapsi ja oli heti ääneti, ja hetken perästä hän jo vaipui unen helmoihin. Seuraavana päivänä läksi isäntä kaupunkiin varahin aamulla.
Minkä tähden sinä niin huusit Lents?" "En juuri minkään tähden. Minä vaan tavoitin lasta, ja kun Poju samassa kävi minuun hampain, se minusta tuskissani ja hämmästyksissäni oli kuin joku, en tiedä mikä hirviö olisi tahtonut minua niellä".
Tämän jälkeen poju koko paikkakunnalla oltiin Petrovitschille vihaisia siitä, että hän oli antanut koiralle semmoisen nimen sai ainoastaan pieniä makupaloja vielä. Petrovitsch puhui hyvin vähän syömisen aikana, ja kun hän päivällisensä päätettyä oli virittänyt piippunsa ja tarttunut sanomalehteen, tiesi pojukin nyt olevan aika hypätä herransa syliin.
Joka päivä Petrovitsch ennen päivällistä hankki itselleen hyvää ruokahalua siten, että hän käveli juuri tätä tietä nurmikon poikki, huoneitten ohitse ja harjun yli, Poju puolestansa näillä retkillä liikutti käpälöitään kaksi kolme vertaa enemmän, sillä se aina juoksi ylös ja alas siinä vuoren rotkossa, joka oikealla puolen Lentsin huonetta juoksee alas laksoon.
Mutta oli siellä myös kuva naisesta, jolla oli tummat, terävät silmät ja ulospistävä alahuuli, ja häntä ei pikku Sven huolinut ystäväkseen. Hän nimitti häntä "mutti-rouvaksi" ja häristi hänelle sormeaan ja huusi: "Hyi, mutti-rouva, hyi, hyi!" "Mitä on 'mutti', poju pikkuinen?" kysyi Bengt nauraen.
Lents pani lamppuun kirsimarjaviinaa ja viritti sen palamaan, ja lumen alle hautaantuneita kamotti katsellessaan toinen toisiansa sinisessä, vaaleanharmaassa valossa. Petrovitsch laski lapsen vuoteelle; sen jalat olivat kylmät kuin jää. Hän käski Pojun asettumaan lapsen jaloille. Poju totteli. Sitte Petrovitsch talutti Lentsiä kädestä tupaan. Kamarin ovi jäi auki.
Sitten alkoi äiti laulaa: "Päivä kulkevi kattoja ja käki lehdossa kukkuu, vaan äidin poju se pikkuinen, hän liian kauan jo nukkuu." Esterin laulaissa viimeisiä sanoja, avasi Sven nopeasti silmänsä, kirkkaat ja tummat kuin kaksi pientä metsälampea, huusi ihastuksesta ja kiersi kädet äidin kaulaan.
Kyllä, sain minä yhden, joka piti jätettämän kornetti H:lle, ja minä aion juuri mennä viemään sitä Tuorlinnaan, kun vain ensin saan tipan velliä poikaani ... poju parkani, syö, poika!" "Hyvänen aika! tuo heti kirje tänne, joutuun, mene heti, sanon minä, sitä tuomaan, mene..." "Kyllä, kyllä ... minä menen, kun vain saan velliä tipan poikaani. Hänen on kovin nälkä, poju parkani. Syö, poika!"
Sitten hypähti hän ääneen nauraen vuoteeltaan ja ilmotti heleällä äänellä ympäristölleen: "Nyt on poju pikkunen hereillä!" Toinen lempilaulu, pieni juttu neljästä hiirestä, jotka tanssivat niin, että "koko maailma pauhaa", sai pikku Svenin vallan pois suunniltaan ilosta.