United States or Ghana ? Vote for the TOP Country of the Week !
Petterin rahan menot minun kosimisekseni antoivat lisäsysäystä ja eräänä päivänä, kun Petteri taas puhui urheilupaidoista, niin eikös tuo ukko pahennus jo vississä tarkotuksessa ilmota: "Se on nyt se Ruuskan muorin tyttö yksinään sen talon perillinen!" Kohta älysi Petteri asian. Hän murahti siihen vain: "Olkoon." Mutta itsepäinen isä ei jättänyt asiaa siihen.
Ranta oli täynnä kyköttäviä rouvia ja lojuvia miehiä. Turmeltumattoman maaelämän rauhallinen, idyllimäinen kuva oli täydellinen. Minäkin jo taas sulin. Ja nyt alkoi kalastus. Petteri laski koukkua kaloille, minä Petterille. Tunteellisena kysyin minä häneltä: "Eikö tämä retki ole ihana?" "On tämä", hymyili Petteri kömpelösti.
Petteri katseli hetken ja myönsi: "On tämä kaunis paikka... Tuo tyyni järvi ja kylä sen takana ja tuolla rannalla nuo lehmät... Mikä kylä se on tuolla toisella rannalla?" käänsi hän puhetta. "Se on Jouhkola." Yön silmät raottuivat jo metsiköissä. Perhoset nukkuivat. Rantavedessä ui myöhästynyt sorsa viime uintiansa ja järvelle ilmestyi jo yön salaperäinen henki.
"Kyllä hän kirjoittaa... Mutta se on niin paksuruokainen, jotta häntä on niin vaikea sulattaa, ja niin pitkäpiimäinenkin jotta eihän sen piimää ennätä yhdessä miesijässä niellä", selittää jauhoi Petteri kansanomaisella tavallaan puhuen. Sitte taas ujosteltiin.
Nyt päätti ukko Ikonen kietoa poikansa asiaan niin ettei se voisi peräytyä. Hän huomautti: "Tasaikäisethän nämä ovat, Petteri ja Hulda ja eikä ole koollakaan suurta eroa... Niin jotta kyllä näistä sopu pari tulisi." Niin vaikeaan asemaan pani isä poikansa. Lukijoista semmoinen häikäilemättömyys tuntuu tietysti suorastaan uskomattomalta, mutta totta se sittenkin on.
Tulimme jo lähelle rantaa ja saadakseni olla kauvemmin hänen seurassansa, kysyä sukasin viekkaasti: "Oletteko nähnyt jo minun lempipaikkani?" "En... Missä se on?" ällisteli Petteri. Minä selitin: "Se on tästä vähän matkan päässä... Aijai kun sieltä on ihana näköala!... Se on niin ihana ... niin ihana näköala että siitä voi nauttia vaikka aina."
Tulija oli jo edessämme. Isä esitteli minut: "No tässä on nyt se vallesmanni Lassilan tyttö... Sattui kadulla niin minä lyöttäännyin yhteen matkaan..." Petteri tervehti kankeasti kumartaen ja vääntäen kättä antaessansa kätensä kömpelösti koukkuun, niin että kyynäspää pisti kauvas sivulle. Samalla hymyili hän suu auki niin avomielisesti että pysty nenä kohosi vieläkin nipukammallensa.
Kalakukossa nuo vielä menevät, mutta soppa- ja suolakalaksi ei ole hylyistä ollenkaan." Vieraat olivat jo vaikenemisellaan myöntää asian niin olevan. Mutta nyt tarttuikin Petteri keskusteluun ja oikasi topakkana: "Nyt isä erehtyy: Soppakaloista on juuri kiiski kaikkein arvokkain, vaikka sen liha on ruotaista. Siitä tulee kaikesta paras liemi." Tästä aiheesta sukeutui keskustelu.
Petteri katseli sitä ja lausui minulle: "On tämä toki iso laiva ... niin jotta ei keiku vaikka olisi myrskykin." "Niin!" lausuin siihen vienosti. Petteri osui huomaamaan laivan siivet ja selitti: "Kun se panee nuo siipensä pyörimään ihan täydellä höyryllä, niin pian se tästä Laatokan yli Pietariin pyyhkäisee!" Mutta jo vihelsi laivan pilli.
Ja kun ei muu keino näyttänyt auttavan saamaan selvyyttä ja pääsemään vaikkapa polkupyöräilyn kautta henkiseen yhteyteen Petterin kanssa, päätin minä sittekin kirjoittaa hänelle. Pirskoitin paperin hajuvedellä, suutelin sitä kaksikymmentä kolme kertaa Petteri näet oli kaksikymmentäkolme-vuotias ja pitkien taistelujen jälkeen kirjoitin viekkaasti näin: Arvoisa Herra P. Ikonen!