Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 22. lokakuuta 2025
Mikko istui penkillä, viulu oli vaipunut hänen polvillensa, ja ikäänkuin ajatuksissaan hän toisti Liisun viimeiset sanat: »En tiedä koko mailmassa mä tavaraa niin kallista!» Hänen ajatuksensa lensivät kauas menneisiin aikoihin. Näin onnellisina elivät Niittymäen asukkaat.
Tänä kesänä emme saa tietoa toisistamme, mutta meitä yhdistäköön tieto, että syksyllä tapaamme toisemme yhtä onnellisina ja elämänhaluisina kuin ennenkin. Oma aina muistava Mikkosi.» Auno kokosi helmastaan rahat, pani ne kirjeen sisään ja kätki poveensa. Sitten vasta hän huomasi, että kyyneleet olivat kihahtaneet hänen silmiensä nurkkiin.
Tavallisimmatkin pikkuasiat huvittivat, sillä niistä tuli aina esille, että he rakastivat samaa, olivat samaa mieltä ja olivat juuri olleet sitä samaa sanomassa, minkä toinen oli ehtinyt sanoa. Alussa enimmäkseen Olavi puhui. Elli vain kuunteli, kasvot onnellisina ja huulilla hyväksyvä hymyily.
Hän piti meitä suomalaisia siihen aikaan aivan kadehdittavan onnellisina, meillä kun oli oma rahamme, europalainen ajanlaskumme, omat koulumme ja laitoksemme. Monasti hän senjälkeen kävi Suomessa luonani ja usein hän suunnitteli, että kun hänen puolisonsa pääsisi täysinpalvelleena eläkkeelle, niin he kokonaan siirtyisivät tänne. Toisin kävi kuitenkin.
Lasit kilisivät nuoren parin onneksi. Kihlautuneet seisoivat siinä hämillään, onnellisina ja sanattomina. Silloin sanoi isä: »Dominique, anna toki Fränzchenille morsiussuudelma». Silloin suutelivat he toisiaan punastuen, ja koko seura taputti käsiään nauraen ja joi uudelleen nuorten maljan. Vieraat istuivat kauvan pöydässä jutellen.
Siellä Kerttu, kuiskuteltuaan kiihkeästi Kustaavan kanssa, sai tietää kaikki mitä kapteeni oli tälle puhunut kuulutusten ja vihkimisen tarpeettomuudesta. Ja niin Kertulle vähitellen selvisi kuinka asiat olivat. Kustaavan kanssa hän ei tosin siitä puhunut. He vaan molemmat onnellisina sopivat keskenään siitä miten yläkerta sitten oikein järjestettäisiin, kun he Hanneksen kanssa sinne asettuvat.
Tämä tunnusti itsekkäisen erehdyksensä, lausui suuren totuuden sanoja, hän nousi heikkouden, itsepintaisuuden ja ennakkoluulojen pimeydestä, puhtaana ja jalona, todellakin hänen rakkautensa arvoinen, semmoinen, jollaiseksi hän nuoruuden onnellisina päivinä oli hänet uneksinut. Paha oli mennyt. Kaikki oli sovintoa ja selvää.
Rooma palaa, muutaman päivän perästä ei siitä ole jäljellä kuin tuhkaläjä miksi he siis jäisivät tänne hätääntyneen kansan joukkoon, keskelle hävitystä? Siellä he voivat elää uskollisten orjien ympäröiminä, tyyninä ja onnellisina maaseudun hiljaisuudessa, Kristuksen siipien suojassa ja Pietarin siunaamina. Kunhan hän nyt vain löytäisi heidät! Löytäminen ei ollut ensinkään helppoa.
»Oi Heikki», Eevi heittäytyi hänen kaulaansa, »oi, jos sinne todella kerran saisimme palata, jos saisimme yhdessä, onnellisina käydä näkemässä kaikki nuo rakkaat, tutut paikat!» »Jos Jumala sen suo. Mutta ne tuumat ovat vielä tuulentupia. Nyt ajattelemme matkaasi vanhempien luo.»
Ja kun olen nähnyt teidät kaikki niin onnellisina ja iloisina keskenänne, ja kun olen tuntenut miten rintaani on ahdistanut ja päätäni polttanut katkeruus, silloin minun on täytynyt mennä ulos viileään iltakasteesen; silloin olen tahtonut levätä mustassa mullassa, johon kaste putoaa; olen tahtonut piiloutua kaikilta syvälle, syvälle hautaan!»
Päivän Sana
Muut Etsivät