United States or Costa Rica ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kaisa taas jatkoi omaansa: »Ja ainahan tästä on tuloja kaupungissa kävijöiltäkin, kun ne tuovat tänne hevosensa kartanolle ja siitä hyvästä tuovat tuomisia. Tänäkin päivänä oli kaksi liperiläistä ja ne tarjosivat porsasta, kun saavat yötä olla.» Tästä johtui Turtiainen kysymään Partaselta: »Montako sian päätä siinä teidän talossa oikeastaan elätetäänkään?»
Vielä suuremmalla syyllä pitää niiden täällä olla veljeksiä keskenään. Se nyt on minun ajatukseni. Kröijer ei vastannut kohta, vaan silitteli kädellään suutansa, miettien mitä sanoisi. Ja kaikki odottivat. Kun ei mitään vastausta tullut, rupesi kapteeni lähemmin omaansa selittämään.
Mutta Sakari Kolistaja vain mairitellessaan kehasi omaansa ja väitti että ei Pöndisellä ole viisautta liiaksi. »Levollinen saat olla siinä suhteessa sielusi puolesta», todisti hän. Aivan jo suututti. Kinattiin ihan, ei tosin Sakari, vaan Pöndinen.
Kaikki pienet viivat olivat paikoillaan maalissa eri pitkien välimatkojen päässä ja numerot, jotka olivat kynäveitsen kärjellä siihen merkityt, osoittivat Paulet'n iän kuukausittain sitä mukaa, kuin hän oli kasvanut. Paikoitellen oli siinä paronin, isompaa, käsialaa, paikoitellen hänen omaansa, pienempää, paikoitellen taas täti Lison'in hieman vapisevaa käsialaa.
Kálmán katseli säälivin silmin Juliaa, katkeruudella havaiten, kuinka alhaisella kannalla sen naisen sielu seisoo hänen omaansa verraten, joka ei voi käsittää, mikä hirveä autuus siinä on, että saa kuolla yhdessä vaikk'ei meitä mikään vaivaa. Harva ihminen kykenee tätä käsittämään.
Kristian istui sängyn viereen ja otti Valdemarin terveen käden omaansa. Valdemar nukkui. Kolmantena päivänä tunsi sairas jo itsensä niin hyväksi että saattoi istua sängyssä. Kristian seisoi hänen luonansa. "Kuinka vanha sinä olet, musta Kristian?" kysyi hän ja otti hänen kätensä. "Kahdeksantoista vuoden vanha," oli vastaus. "Kuinka sinä olet iso!" sanoi Valdemar.
Jaakko ja Liisu menivät heitä saattamaan vähän matkaa, ja kun takaisin palasivat, näkyi laskevan ilta-auringon viimeiset säteet metsän lävitse. Kuusien latvoista kuului hiljainen humina, talvikit levittivät tuoksuansa metsään ja tuossa heidän edessänsä oli torppa, heidän oma kotinsa, jossa kaikki oli aivan heidän omaansa; se viittasi niin ystävällisesti heitä herttaiseen suojaansa.
Pikku Anni herkesikin vihdoin kuuntelemaan toisten ääniä, kun ei jaksanut omaansa saada voitolle. Mutta ei hän nukkunut enää, käänteli vaan päätään, valitteli ja katseli levottomasti ympärilleen.
Ruotsinmaassa me ajelehdimme kuin tiellä lentävät lehdet, sillä kaikki, mitä siellä on, on heidän omaansa, eikä meidän, ja koti-ikävä kohta kuiskaa korvaamme: Sinä luovuit kansastasi hädän hetkenä.»
"Niin se on; tosi on, että sydämessäni on sija yhdelle; ja se siellä painaa." "Koiviston Mari?" kuiskasi Anni tuskin kuultavasti ja samassa hän vaaleni valkeaksi kuin lumi. "Ei Koiviston Mari, eikä kukaan muukaan niin kauvan kuin minulla on toivoa pikkuisenkaan lapsuuteni ystävästä Niemimäkelän Annista", sanoi Iikka ja otti samassa hiljaa Annin käden omaansa.