Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 15. kesäkuuta 2025
Hänessä kyti sama into, joka ennen muinoin synnytti Rubens'it, Van Dyk'it. Nello uneksi toisenlaista tulevaisuutta. Varakkaan maanviljeliän turvallinen asema ei viehättänyt häntä. Temppelin kultainen huippu, punertava aamurusko ja ihanat jumalan äidin kasvot puhuivat hänelle toisenlaisesta tulevaisuudesta.
Omistaa maatilkun ja kantaa "baasin" nimen kylässä, tämä on Flandrian talonpojan korkein ideali. Niinpä vanha sotamieskin, risteiltyänsä nuoruudessaan koko maan ja ei ansaittuaan matkustuksistaan mitään, oli tullut siihen päätökseen, että elää ja kuolla yhdellä ja samalla paikalla, oli paras osa, mitä hän osasi toivoa omalle armaallensa. Nello ei vastannut mitään.
Kun vanha Jean Daas alkoi kahdeksatta kymmenikköä, kuoli tyttärensä vuoristolla, lähellä Staveloa, jättäen hänelle perinnöksi kaksivuotisen poikansa. Vaikka vanhukselle oli työläs elättää itseänsäki, ei hän kuitenkaan valittanut tätä liikaa kuormaa, sillä sydämessänsä rakasti hän pientä Nelloa. Pikku Nello kasvoi ja rauhassa elivät ukko ja lapsi matalassa, köyhässä mökissään.
Tuvan yhteydessä oli pikkuinen liiteri, jossa ei kukaan muut kuin poika koiranensa käynyt. Se oli surullinen paikka, mutta kuitenki paistoi sinne kirkkaasti päivä etelästä. Tänne Nello rakensi yksinkertaisen puisen piirustus-pöytänsä ja täällä hän suurelle harmaalle paperi-arkille piirteli yhtä niistä lukemattomista aatos-kuvista, joita päässänsä pyöri. Ei milloinkaan häntä kukaan opettanut.
Sillä välillä Nello kantoi hänelle tehtyä vääryyttä ihmeteltävällä kärsivällisyydellä, karttaen valituksia; ainoastaan oltuansa kahden kesken koiransa kanssa antoi hän surunsa puhjeta ulos. Silloinki ajatteli hän: "Jos vaan minulle määrätään palkinto, ehkä he minua sitte säälivät".
Hänen mielestänsä oli tuo vakavuus pojalle vahingollista. Kaikin mokomin koki hän pidättää poikaa luonansa niin hyvin auringon valaisemilla pelloilla kuin myös kansaa vilisevillä kauppa-toreilla. Nello kuitenti kävi kirkkoon ja useimmiten suureen temppeliin.
Nello koki etsiä ja kysellä sen omistajaa ja kuin tämä hänelle ei onnistunut, päätti hän viedä löytönsä Aloisalle. Jo tukkunaan pimeni kuin hän kulki myllärilän sivu; hän tiesi Aloisan kammarin akkunan. Nello ajatteli, ettei hän tyttöä vahingoita jos antaisi hänelle kallishintaisen löytönsä. Olivathan he niin kauan olleet tuttuja.
"Ei, minä olen rikas," kuiskasi Nello. Niin todellakin; lapsellinen poika katsoi itsensä rikkaaksi, sillä hänessä kyti alku tuohon kuolemattomaan taipumukseen, joka on voimakkaampi kuninkaan valtaa ja kuninkaan mahtia.
Pikku Nello juhlallisuudessa ripusti koiran kaulaan kauniin kiehkuran sekä suuteli sen kuonoa kauniilla punaisilla huulillaan. Koska Patras jälleen tunsi itsensä terveeksi, voimakkaaksi ja työhön kykeneväksi, kuvastui hänen suurissa ymmärtäväisissä silmissänsä ihmetteleminen, kun ei häntä täällä havahdutettukaan kirouksilla, ei ajettu työhön lyömisillä.
Kylmän talvi-päivän hämärtäessä pelosta ja toivosta sykkivällä sydämellä pani Nello kuvansa viheriäiselle kärrillensä, veti sen Patrasin avulla kaupunkiin ja heitti kuvansa niinkuin käsketty oli yleisen rakennuksen rappusille oven eteen. "Voipi olla mahdollista, että kuvani ei mihinkään kelpaa. Kuka ties?" ajatteli Nello itsepäisen luonteensa taudintapaisella kiihkolla.
Päivän Sana
Muut Etsivät