United States or Rwanda ? Vote for the TOP Country of the Week !
Jumalasta lähteneeksi, ja tämä on mahdollista ainoastaan rajotetun yksilöllisen tajunnan, toisin sanoen minuuden avulla. Kuten jo Väinämöisestä ja maailman luomisesta puhuessamme huomautimme, on ihmisminän synty ja kehitys niin tärkeä kohta maailmankehityksessä, että sitä kutsutaan »toiseksi luomiseksi». Tämä »toinen luominen» annetaan Kalevalassa Ilmarisen tehtäväksi.
Tai oikeammin: jota hän oli katsonut olevansa velvoitettu harjoittamaan sen uuden jumalan ja uuden uskonnon nimessä, mikä jo kauan vaistomaisesti tajuttuna oli samoihin aikoihin alkanut kangastaa hänen olemuksensa syvyydestä. Tuon uuden jumalan nimi oli itselö. Ja tuon uuden uskonnon nimi oli vapaus, oman minuuden ja siinä piilevien voimien ainainen vapaa purkautuminen ja toteuttaminen.
Ja hän lakkasi uskomasta itseänsä ja alkoi uskoa toisia sentähden, että eläminen uskoen itseänsä oli liian vaikeata: uskoen itseänsä ei voinut mitään kysymystä ratkaista eläimellisen minuuden hyödyksi, joka haki keveitä iloja, vaan melkein aina sitä vastaan; mutta uskoen toisia ei tarvinnut ensinkään mitään ratkaista, kaikki oli jo ratkaistu, ja ratkaistu aina vasten henkistä olemusta ja eläimellisen minuuden hyväksi.
Tämä uusi suhde Jumalaan syntyy samassa kun minussa herää tieto ja tunto siitä, että hän rakastaa minua, rakastaa minua semmoisena kuin olin lapsena; rakastaa minussa sitä lasta, sitä sisäisintä minua, joka oli jäänyt jonnekin vuosien taa, unohduksiin sen itsetietoisen, levottoman, vaativaisen, ylpeän minuuden rinnalla, joka oli kasvanut sijaan ja tunkenut edellisen tieltään.
Tämä kävikin ilmeiseksi m.m. sen kautta, että sekä Hume että Stuart Mill nimenomaan tunnustivat seisovansa voimattomina tärkeimmän sielullisen synteesin, minuuden, edessä ja myönsivät olevansa kykenemättömiä sen syntyä selittämään.
Mutta minähän olen valmis ottamaan tarkastaakseni muiden ihmisten tekoja ja langettamaan niiden perustuksella tuomion aivan riippumatta siitä, missä yhteydessä nämä teot olivat tekijän sisäisen minuuden kanssa, tuntematta ollenkaan näitä ihmisiä, ainoastaan ilmiantajan tai yleisen syyttäjän ilmoituksesta!
Näin minä ikäänkuin annoin suunnan sille toiselle itselleni, joka ihan uutena olentona oli kasvanut entisen minuuden rinnalle; eikä ainoastaan uutena, vaan omituista kyllä täydellisenä vastakohtana entiselle. Tämä alkava kuva siitä, jommoiseksi tahdoin, että muut minua ajattelisivat, selveni nyt minulle yhä enemmän ja minä kehitin sitä yhä pitemmälle.
Päinvastoin minulle tuli yhä tärkeämmäksi uskotella itselleni, että se oli juuri minun kuvani, joka jotakin merkitsi, ja että tuon toisen minuuden piti vaan koettaa sovittautua kuvan mukaan. Sillä siitä, että muut tunnustivat tätä kuvaa ja sen perustuksella toivoivat minusta jotakin ja kannattivat minua, riippui koko menestykseni, tulevaisuuteni ja onneni.
Mutta ei mitään noista erikseen siis, vaan kaikkea yhdessä vaati onni, vaati vapauden uskonto ja minuuden jumala ollakseen elävä, todellinen ja täydellinen. Nyt hänellä oli kaikkea sitä. Nyt hänen täytyi, nyt hänen oli suoranainen velvollisuutensa olla onnellinen. Noita hän nyt mietti mielessään. Olihan nyt kaikki hyvin? Eihän voinut tulla, eihän voinut tapahtua mitään odottamatonta?
Vihityn itsekasvatus täten ei saa asettaa rajoja sisäisen minuuden vapaalle kasvamiselle, jota se tekisi, jos se vain pyrkisi päivätajunnan avulla ilmentämään, mitä se vihkimyksessä on sisäisestä minästä saanut kiinni. Sentähden on välttämätöntä, että korkeampi minä vetäytyy piiloon päivätajunnasta, jotta ihminen taas olisi pakotettu sitä etsimään ja samalla laajentamaan käsityksiään siitä.