United States or Cocos Islands ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mutta kun varain puolesta oli hyvinkin ahtaalla, turvausi hän Mikkoon, aikoen käyttää hyväksensä niin paljon kuin mahdollista Mikon taitamattomuutta. Mikko puolestansa tunsi varsin hyvin Stoltin raha-asiat. Kun hän nyt yksikseen ajeli metsätaivalta, jota oli Stoltin asunnolta noin 6 kilometrin matka kirkolle, ja siinä unelmoi tulevaisuudenkuvia, naurahteli hän tuontuostakin.
Tuomari sanomalehdestä lukea änkytti koko sen kirjoituksen, heitti sitten sanomalehden pöydälleen ja yhäkin ulommaksi pullistunein silmin katsoi Mikkoon ja ärjymällä kysyi: Onko tämä rovasti kahden tai kolmen lihanaulan sijasta pakottanut sinut maksamaan kokonaisen häränlavan ja onko rovasti pakottanut sinut jyvämitan panemaan kukkurina ja villanaulan sijasta määrättömän annoksen villoja ja niin poispäin.
Tuomari kirjoitti kanteen nyt pöytäkirjaansa, oikaisi selkänsä takakenoon, katsoa moljautti Mikkoon ja kylmän öräkästi kysyi: Mitäs tähän nyt vastaaja sanoo? Mikko ei ollut moneen yöhön nukkunut, pää oli tohjona, äänikin tuntui salpautuneen. Viimein hän rykäisi ja ponnistaen viime aikoina käyttämättä ollutta puhekykyään jäykästi sanoi: Minä en ole mitään laittomuutta tehnyt.
Vankilan päällikkö sai poliisilta nimismiehen antaman passin ja merkitsi kirjoihinsa, jonka jälkeen poliisi sai poistua. Sitten hän kirjansa lupsautettuaan kiinni kääntyi Mikkoon ja sanoi ystävällisesti: Me olemme pitkin matkaa seuranneet teidän elämänne tarinaa ja tapahtumia, ja tämä Sikrihän se tuon tuostaan on säälistä itkeä suhauttanutkin.
Sitten sanoo hän, silmissään pieni välkähdys, salaperäisellä äänellä: Mutta yksi pyyntö minulla löytyy... Että ei saisi kertoa kellekään muulle timmermanille, miten huokealla minä teken! Ne suuttuvat sellaisesta. Ja minä ... minä halveksin rahat. Sakris katselee jälleen Mikkoon. Sitten hän toistaa: Jaa, jaa ... minä halveksin rahat. Mikä on raha? Mikko sanoo: Niin, mikä onkaan raha?
Venäjän herra käänsi päänsä niskoilleen, nauroi suurella suullaan kohti kurkkuaan niin ivallisesti kuin suinkin osasi ja sanoi sitten käskevästi jotakin. Silloin sen suurimman lappalaisen hampaat kirahtivat ja samassa hän hyökkäsi Mikkoon käsiksi. Kuin muurahaiset seurasivat toiset nyt esimerkkiä, mutta Mikko riuhtaisi kätensä irti ja sivalsi isointa lappalaista korvalliseen.
Valtaavat lumituiskut olivat nujuttaneet tielle korkeita, paksuja lumikinoksia, tie oli melkein tukossa. Mikon täytyi ajaa hiljakseen, joten hänellä oli kylliksi aikaa miettiä, suuttua asiasta toisensa perään, Tie kulki metsän läpi. Mahtava kuusikko teki juhlallisen, unettavan vaikutuksen Mikkoon. Kun hevonen käveli, alkoi Mikko torkkua.
»Mutta tuopa nyt on merkillistä ahtamista, kun päätös vaan pitäisi kirjoittaa, vaikka useimmat tässä ovat vastaan... Eihän ole vielä ollut puhetta siitäkään, mihin se kapakka tulisi sijoitettavaksi», ihmetteli Varpulan Valee, keski-ikäinen, terhakan näköinen isäntä. Hyväntahtoisen näköisesti naurahtaen katsoi hän Siikalahden Mikkoon, joka punottaen näkyi koettavan kuohuvaa kiukkuansa hillitä.
Matti meni tekemään kauppaa Pertun Mikon kanssa. Siihen oli nyt täysi pakko. Epäilysten täytyi poistua, koska melkein ainoalta elämisen mahdollisuudelta näytti maata kiertämään lähteminen. Kaupat siis tehtiin. Hevoskaakki arvosteltiin 12 markan arvoiseksi, hevoskalut 3 markan, ja rahaa sai Matti vielä väliksi 5 markkaa, sekä luvan pariksi kolmeksi päiväksi muuttaa Pertun Mikkoon.
Kun konttoristi oli muutaman rivin kirjoittanut, katsahti hän Ledenbergiin ja Mikkoon ja alkoi lukea: »Minä allekirjoittanut myyn Mäkelän tilan numero neljä, Kaislarannan kylässä, Sukevan läänissä, Kalisten kihlakunnassa, ostajalle Mikko Mäntylälle ja hänen vaimolleen...» Konttoristi katkaisi siihen lukunsa ja kysyi: Mikä se on emännän nimi?