Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 6. heinäkuuta 2025
»Kun kaikki olisivat niin hyviä ihmisiä kuin Tolonen», sanoi äiti. Seuraavana aamuna odotti Elsa maltitonna Mikkoa tulevaksi. Hän ei enää muista niin välittänytkään. Tuossa se tuli. Kumaraharteisena astui, vaatteet saviset. Pärevasu oli kainalossa. Jos ei se nyt katsokaan tänne... Aivan kohdalla jo oli, vaan katseli vaan eteensä maahan. Jos se on suuttunut, kun hän ei eilen sille vastannut...
»Pyydä nyt Mikolta anteeksi, kun olet Mikkoa lyönyt», sanoi Latun emäntä. »Syyttömästi lyönyt», lisäsi Latun emäntä. »Eihän Mikko tehnyt mitään?» »En», vastasi Mikko kysyttynä. Liisa samassa töykkäsi Mikkoa, niin että se hoipertui äitinsä syliin. »Seekatti!» sai vain Liisa sanotuksi ja yhä uhkasi Mikkoa vielä siihen äitinsä syliin kädet nyrkissä.
Mikkoa asia kohta innosti siihen määrään, että vaikka olikin vasta viikolla luvannut tulla Stoltin kanssa asiasta likemmin puhumaan, hän kuitenkin, viivyttyään hetkisen kirkolla asioillaan, vielä samalla kertaa ajoi Stolttilaan.
Eläin katseli varovasti joka puolelle ympärilleen; kyyristyi sitten matalaksi, takapuolen jäädessä vähän korkeammalle eturuumista ja pehmeästi astuen kulki suoraan Mikkoa kohti. Vaikka Mikko olikin niin kokematon, niin älysi se kuitenkin, että tuossa tulla toikkaroi itse kuolema.
Minun kohdalleni ei tarvitse toista. Jos tapaan rosvon, joka todistetaan varmasti rosvoksi, niin jo tarttuu ja pysyy myös, olkoon hänellä vaikka syli silmien väliä, sanoi Mikko tulistunein kasvoin ja kouriaan puristellen, juuri kuin koettaakseen, onko niissä vielä entinen tarmo. Se on hyvä, sanoi nimismies ystävällisesti, tuli Mikon luo ja taputteli Mikkoa olalle.
»Muista nyt, että kirjoitat sen Jumalan maksun päälle!» Mikko hymyili luottavasti ja sanoi: »Kyllähän te aina maksatte.» »En maksakaan. Mutta tiedä vaan antaa hyviä rukiita!» Vennu vielä potkaisi Mikkoa sääreen ja retuutti kauluksesta suu niin ilkeänkurisessa naurussa, että Mikko ehdottomasti jo oli kadottamaisillaan viimeisenkin häivän miehuuttansa.
Hän oli pienenä lapsena, pienenä Mari, Liisa, Risto ja muut, hän rakasti heitä ja he häntä, hän rakasti Nikkilää, emäntää, Ristoa, Tolo Mikkoa, kaikkia ihmisiä... Hän ei ollut kuullut saarnaa, ei huomannut rippilasten alttarille menoa. Seurakunnan noustessa seisomaan jäi hän yhä kumarruksiinsa.
Aamulla ei Aina enään pilkkaillutkaan miehen teko=sairautta; sen sijaan hän kyynelsilmissä rupesi puhelemaan siitä waarasta, joka uhkasi. Hän rukoili Jumalan tähden Mikkoa luopumaan pois pahasta taipumuksestaan, ennenkuin oli myöhäistä. Mikko ei puhunut mitään, eikä lausunut hänelle tylyjä sanoja, sillä hän ei ollut koskaan waimollensa paha.
Väsymyksestä huohottaen hän istui pöydän sivulla olevalle rahille lähelle Mikkoa, joka oli lampun valossa kutomassa verkkoa. Jertta tuli nyt Aunon luokse, ilmeinen epätoivon arkuus kasvoissaan, ja ääni hieman väristen sanoi: No mitä sitä nyt sinun matkoillesi kuuluu? Auno kaivoi povestaan vaaleankeltakuorisen kirjeen, ojensi sen Jertalle ja sanoi: Tuosta kai näet mitä kuuluu.
Vietiin lähelle Mikkoa ja pantiin Liisan kädet Mikon kaulaan, vaan Liisa riuhtaisi kätensä irti ja jäi syrjäkarein seisomaan ja vihaisesti silmäili Mikkoa. Ja kun yhä pakotettiin vain anteeksi pyytämään niin sanoi Liisa: »Nokan alustakin märkänä, turjakkeella.»
Päivän Sana
Muut Etsivät