Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 7. heinäkuuta 2025
Mutta etuhuoneen ovi kuului aukenevan ja juoksun kopina lähestyi kammarin ovea. Hanna arvasi tulevan jonkun lapsia, niin ei tahtonut niitten kuuloon puhua mitään sellaisista seikoista ja keskeytti siihen sanomisensa. Manti aukaisi oven ja kiireesti kysyi: »Tuletteko äiti meidän kanssa nukkumaan, vuoteet ovat jo valmiit?»
Tämäkin seikka osaltaan mustensi Hannan sortunutta mieltä. Elämä tuntui niin tuettomalta, perusteitaan myöten horjuvalta ja valottomalta kuni sen myrskyn reutoman elosta ja kuolosta taistelevan kuusen, joka seisoi siinä huoneitten takana harjulla ja hurjistuneena riehui synkässä myrsky-yössä. Manti oli lapsukaisista vanhin. Oli Elokuussa täyttänyt jo kahdeksannen ikävuotensa.
Mantilla meni sormi suuhun, siirtyi isän luokse sängyn viereen seisomaan ja nurpeasti kysyi: »Mihin se nyt isä lähtee?» Antti taputti Mantia poskelle ja naurusuin lupasi: »En minä nyt heti lähde mihinkään, hyvä Manti, ole huoletta.» Manti ei uskonut isän sanaa, luuli vaan häntä hyvittävän, yhä hieroi sormeaan suussaan ja yhä raskaampimielisesti lisäsi: »Läbdettepähän.»
Nyt Manti uskoi, kasvoihin palasi iloinen loiste ja hypähtäen kiepahti äidin viereen sängyn laidalle istumaan ja halaili äitiä iloissaan, vaikka ei tiennyt syytä minkä tähden hän halaili. Sisällinen mieli se vaan sillä tavalla tunkeutui ulos.
Jukke istui lavitsalle vastapäätä Anttia. Mutta isän viereen riensi Matti ja toiselle puolen Kaisu. Manti jäi Matin ja äidin väliin. Lämpimästi katsahteli niitä isä ja täytti niitten kädet ruualla, sitten vasta rupesi itse syömään ja selittämättömän somalle tuntui olo. Jukke muisti äsköistä puhettaan Hannalle ja tunsi olevan pahan olla, kun näki sen Antin perheolon niin lämpimäksi.
Uunissa puut palaa tuhisivat Tannilan pihan päässä tupottavassa, vanhuuttaan luhistuneessa, matalassa tuvassa eräänä Lokakuun sateisena iltana. Lapsukaisia kolme: Manti, Matti ja Kaisu kähertivät tulen luona, pienet puikkoset käsissään.
Eipä hekään keskenäänkään tunteneet halua puhelemaan, istua kyhnöttivät vaan ja urkkivilla katseillaan seurailivat äidin pienimpiäkin liikkeitä ja ajattelivat: lieneekö äiti kipeä, kun niin kovasti lykkii ja hieroo jalkojaan. Manti se aikoi kysyä, että pakottaako äidin jalkoja, vaan kielen päälle kuitenkin suli se kysymys ja katseillaan vaan koetti saada tietoja äidin mielestä ja terveydestäkin.
Ei tiedä ei omaksi ihokseen. Myötäänsä märissä kengissä päiväkaudet kolottaa kuin koiran kulkussa.» Katsahti taakseen ja lisäsi herttaisesti: »Manti hyvä, tuoppa tuo jakkara tuolta akkunan luota tänne jalkaini alle, että lämmitän tuossa uunin paisteessa noita jalkojani, että pääsisivät vähänkään vertymään.»
Se sormi suussa kainosti nojasi päänsä isän kylkeen ja hiljalleen keinutteli isän keinutuolia. Eikä kuitenkaan rohjennut sanoa mitään. Niin isä kääntyi Mantiin ja ystävällisesti kysyi: »Mitä se Manti tahtoisi sanoa isälle?» »Tuota sitä, että milloinka sitä mennään Tannilaan asumaan?» virkkoi Manti kainosti. »Pitäisikö sinne mennä?» »Pitäisi», jatkoi Manti ja pyöritteli sormea suussaan.
Hannan kasvot värähtivät, se kysymys kävi läpi ruumiin kuin olisi kylmällä vedellä valanut, eikä hän voinut käsittää mistä tuo pönäkkyys ja ivallisuus oli Jukessa kotoisin. Mitä se merkitsi, sitä jäi mielessään punnitsemaan eikä tahtonut vastata mitään Juken kysymykseen. Mutta Manti kun näki, ettei äiti siihen mitään vastannut, kääntyi Juken puoleen ja tutkivasti kysyi: »Mikä tukkipatruuni?»
Päivän Sana
Muut Etsivät