United States or Italy ? Vote for the TOP Country of the Week !
RAKENNUSMESTARI. Ja nöyrille on luvattu, että he eivät tule kärsimään mitään vahinkoa, ei hengen, kunnian eikä omaisuuden puolesta. JETTER. Niin lempeätä! Oli se minusta kuitenkin kohta onnetonta, kun tuo herttua tuli kaupunkiin.
Ehkä Alberti oli nähnyt monta kaunista nais-ihmistä, sekä kotona H:n kaupunnissa, että ulko-mailla, hän ei koskaan luullut nähneensä niin hiljaista ja lempeätä tyttöä; suloisuutensakin loisti erinomaisella valolla, sen suru-mielisyyden alla, joka murhe-linnokon tavalla ruusu-mytyn ympäri sitä piiritti.
Hän tunsi sinä hetkenä ystävyyttä nuorta miestä kohtaan, joka oli ne herättänyt eloon ja jonka hellä sydän kuvastui hänen silmissään, milloin katsellessansa sinitaivasta milloin lempeätä sinisilmäistä Eliseä, ja silloin niissä oli hartaan ystävyyden ja jonkinmoisen puhtaan ikävöimisen ilme, jommoista Elise ei milloinkaan ennen ollut huomannut Jacobin silmissä.
Kaksi vaaleanruskeata lempeätä silmää pilkisteli esiin harmaiden silmäkulmien alta ja tekivät pienet ryppyiset kasvot aivan miellyttäviksi. Vanha Kerttu oli palvellut Juhon vanhempien luona, olipa kannellut Juhoakin käsivarsillaan. Liinavaatteiden varasto oli hänen huostaansa uskottu ja hän oli erinomaisen tärkeä henkilö.
Ja nyt hän myöskin ymmärsi, että hän Gunhildia rakasti. Ihan toista olivat tunteet Signen suhteen; ei se rakkautta ollut, vaan jotain muuta, rauhallista ja lempeätä, tavallista tuttavuutta vaan, ilman tulta ja leimua. Mutta tämä oli oikeata. Tänlaisesta saattoi kuolla, jota hän ei rakkaudesta Signeen milloinkaan tekisi.
Armahtavaisuus tai sääli sanan meikäläisessä merkityksessä on tuntematon kansakunnalle kokonaisuudessaan; ja lempeätä päällikköä, joka kraal'issansa elättäisi yhdenkin hyödyttömän kidan, pitäisi hänen heimonsa tuskin hullua parempana.
Sama hento ja wiehättäwä käsiala kuin ensimäisessäkin kirjeessä; kuinkapa se toisin saattaisi ollakaan, sillä oliwathan ne saman käden, saman henkilön kirjoittamat. Kirje sisälsi niin lempeätä, mutta samalla wakawaa ja uskollista wastarakkautta, että sydän oikein hyppeli rinnassani.
Siitä huolimatta meni Françoise metsään. Yksinäisyys lohdutti häntä. Hän istui hetkeksi. Mutta kohta tuli hän ajatelleeksi, että aika kului, ja hän nousi ylös. Kuinka kauvan oli kulunut siitä kuin hän lähti myllyltä? Viisi minuuttia? Tahi puoli tuntia? Hänellä ei enää ollut käsitystä ajasta. Dominique oli ehkä piilottautunut erääsen lehtoon, jossa he kerran eräänä ehtoopäivänä olivat yhdessä syöneet pähkinöitä. Hän meni lehtoon ja etsi sieltä. Yksinäinen rastas lensi ilmaan, viserrellen lempeätä, surumielistä virttään. Sitten luuli hän, että Dominique oli paennut erääsen kallion luolaan, jossa hän väliin loikoi väijymässä metsän otuksia; mutta luola oli tyhjä. Turhaa oli häntä hakea. Hän ei kuitenkaan löytäisi häntä. Vähitellen kasvoi hänen halunsa löytää Dominique yhä suuremmaksi; hän kiiruhti askeleitaan.
Niinkuin toisessa paikassa olen sanonut, olin usein ihmetellyt tohtorin lempeätä käytöstä nuorekasta vaimoansa kohtaan, mutta se kunnioittavainen hellyys, jota hän koko ajan tässä tilaisuudessa osoitti vaimonsa suhteen, ja se arvoisa tapa, jolla hän torjui luotansa vähintäkin epäilystä tämän viattomuudesta, koroittivat häntä sanomattomasti minun silmissäni.
Illalla tuuli vähän tyyntyi, niin ulkona kuin sisälläkin. Istuin yksinäni kannella puoliyöhön. Vielä laineet loiskivat miellyttävästi kiikkuvaa laivaa vasten ja tuuli vinkui touveissa. Pienen tähden ilmoittamana nousi täysikuu taivaanrannalta ja levitti synkälle merelle lempeätä, ihmeellistä valoansa. Oli sanomattoman ihanata!