United States or Malawi ? Vote for the TOP Country of the Week !
Sano Miili neidille tee mitä tahansa. Tule pois, Hamari. Jos oikein tuon miehen tunnen, niin kyllä hänen asiansa on ratkaisevaa laatua. FIINA. Herassöötinki on hyvä ja istuu, minä ilmoitan Miili neidille.
Hän ei rakasta järveä, taikka jos hän rakastaakin, on hän valmis laskemaan sen kuivaksi, jos se vain tuottaa hänelle tynnyrin-alankin karua vesijättöä. Severin ei ollut kuitenkaan sitä laatua. Hänen ihastuksensa oli järvi Tuominiemen edustalla. Hänen ei mieleensä johtunut, että hän siitä hankkisi itselleen vesijättöä, ei kyynärän pätkääkän. Ja siinä mielipiteessä oli Mari hänelle hyvä toveri.
Ne ovat ruoka ja juoma minulle asunto, vaimo ja lapset lukemiseni, kirjoittamiseni ja luvunlaskuni nuuska, tupakka ja uni". "Hän ei ole sitä laatua, että hänen sopii istua kutsinlaudan takana, vai kuinka?" kuiskasi William korvaani, ohjaksia pidellessään.
Tämä tieto elämän ja kuoleman salaisuudesta, jota hän kaipaa ja jota hän tahtoo itselleen hankkia ihmiskunnan vuoksi, ei ole psyykillistä vaan henkistä laatua.
"Asia on niin täydelleen yksityistä laatua." "Sitä suurempi syy välttää julkista kuulustelua." "No, sitten minun täytynee siitä puhua. Jos vähänkään tunnette minun onnetonta tarinaani, niin tiedätte, että minä menin liian hätäisesti avioliittoon, jota olen saanut katua." "Sen olen kuullut." "Minua ahdistaa alituiseen mies, jota inhoan.
Ja muista tuoda, sanoi d'Artagnan, neljä pulloa samaa laatua englantilaisille herroille. Ja nyt, sanoi Athos, odottaessamme viinin tulemista kerro minulle, d'Artagnan, kuinka niille toisille on käynyt. Annappas tulla. D'Artagnan kertoi hänelle kuinka hän oli tavannut Porthoksen vuoteellaan niukahduksineen ja Aramiksen pöydän ääressä kahden papin välissä.
Samaa laatua ovat myös tavallisesti matkain kuvaukset, esim.: Laski virkkua vitsalla, Helähytti helmisvyöllä; Virkku juoksi, matka joutui, Reki vieri, tie lyheni, Jalas koivuinen kolasi, Vemmel piukki pihlajainen. Monesti on mahtivaikutusta vielä pyydetty enentää sillä, että ensin aletaan hiljemmalta, vaan sitten pannaan yhä suurempaa voimaa liikkeelle.
Turhaan yritti Montrose selittää asiaa toiselta taholta; Allan oli päättänyt katsoa sitä tältä kannalta, ja hänen älynsä oli sitä ahdasta laatua, johon ei mikään vastasyy mahdu, kun kerran jokin ennakkoluulo on siinä saanut asuntonsa.
Niistä kyökkipiika oli karhakkaa laatua; ei hän sallinut kenenkään töihinsä sekaantua. Tuskinpa uskalsi enää äitikään hellan luokse mennä, vielä vähemmin Hanna. Pian sai kuulla, jos yritti, ettei hänen paikkansa ollut kyökissä, pysyköön siellä omassa huoneessaan. Eikä Hanna hyvin halunnutkaan heidän tielleen mennä. Ompelutyö kädessä hän istui aamusta iltaan, päivät pitkin.
Onni ja menestys näytti tehtaanomistajaa seuraavan. Kaikkien kunnioittamana ja varakkaana, onnellisena eleli hän kauniin puolisonsa kanssa nousevan, toivorikkaan lapsiliudan ympäröimänä ja näytti näinollen tulevaisuus välkkyvän hänelle loistavimpana. Mutta pian oli kirkas taivas vetäytyvä synkkään pilveen. Alussa vuotta 1813 kuoli perheen nuorempi poika, nimeltään Wolter, seitsenvuotiaana. Suuri ja katkera suru valtasi vanhemmat rakkaan lapsen kuoltua ja varsinkin äiti vaipui pitkäksi aikaa lohduttomuuteen. Tuskin olivat sitten syvät suruhaavat alkaneet parahiksi parantua, kun jo seuraavana vuonna perhettä kohtasi toinen kuolonsanoma vanhempi pojista, Jan Adam, kuoli Turussa kolmentoista vuoden vanhana. Kun tämä kuolinsanoma saapui Björkbodaan, huudahti äiti syvän tuskan valtaamana: »Jo tämä nyt riittänee», antautuen senjälkeen toivottoman surun valtaan niin täydellisesti kuin ainoastaan hänen kaltaiselleen kiihkoiselle, intohimoiselle luonteelle on mahdollista. Kun hänen rakas poikansa, josta hän enimmin oli pitänyt, oli kuollut, tuntui hänestä kuin olisi auringon valo sammunut ja maailma lakannut olemasta. Ja hän vetäytyikin tyyten syrjään maailman humusta, eikä tahtonut nähdäkään ketään, ja tuo iloinen koti, jossa vielä äsken vierailulla kävijöitä vilisi, muuttui yhtäkkiä yksinäiseksi ja synkäksi. Päiväkaudet voi hän maata sohvallaan itkien, ottamatta kuuleviin korviinsakaan lohdutuksen sanoja, ainoastaan valitellen ja tuijottaen eteensä. Tuo pohjaton murhetuska, joka hänen ympäristöönsä näytti milt'ei järjettömältä, ei ollut ohimenevää laatua niinkuin hänen muut kiivaat tunnelmansa tavallisesti, vaan kesti sitä monta vuotta, eikä se koskaan tyyten loppunutkaan. Pitkien aikojen perästä näytti se jonkunverran tyyntyvän. Kerrotaan näet, että hän olisi näyssä tai unessa nähnyt, kuinka tuo rakas vainaja oli tullut hänen vuoteensa ääreen pyytäen: »