United States or Lesotho ? Vote for the TOP Country of the Week !
Myös Arvi Jänneksen Väinölän lapset, tuo kaunis, sointuva, suomalais-ugrilaisen heimotunteen kannattama elegia, johtaa juurensa Oksaseen. Mutta tässäkin esiintyy Jännes edeltäjänsä kansallisen sävelen itsenäisenä kehittäjänä. Oksaselle olivat »surkeat sukulaisemme» Venäjällä olleet etupäässä varoittavina esimerkkeinä siitä, mihin »ominainen raakuus» olisi voinut Suomen kansankin viedä, ellei sillä olisi ollut onnea joutua ruotsalaisen kultuurin siunauksellisen vaikutuksen alaiseksi. »
Tämä onkin luonnollista ja aivan kuten tulee ollakin terveessä yhteiskunnassa. Luovat voimat kohoovat pohjan vereksistä voimista, ylemmät, aineellisen ja henkisen kultuurin saavuttaneet yleisöpiirit taas muodostavat sen suojaavan ilmakehän, jonka turvissa, hoivissa ja kurissa herkät sisäiset hengenilmiöt voivat aukoa ja kehittää arat terälehtensä.
Rodullinen alkuperä, sikäli kuin se on vaikuttamassa, ei merkitse yksilölle mitään hänen kultuurinsa ulkokohtaiseen laatuun tai ainekselliseen sisältöön nähden, ainoastaan tämän kultuurin henkilökohtaiseen tarmoon.
Valkoinen Elvi oli sirotekoinen, arkahermoinen kuin vanhan hienostuneen suvun jälkeläinen; vaikutuksille herkkä, sillä mieluinen tai epämieluinen liikuttivat häntä helposti; outo tai vastenmielinen rypistytti ehdottomasti hänen pieniä otsakulmiaan. Kuitenkaan ei hänen lahjakas sukunsa ollut kulunut kultuurin palveluksessa, jollei siihen alkohoolia lueta.
Tässähän oli mies, josta koko silloisen suomalaisen kultuurin olisi ollut ylpeiltävä. Mistä johtui sitten, että juuri tämä kulmakivi oli se, jonka rakentajat hylkäsivät? Ja että ankarin hylkääjä juuri oli A. Oksanen, suomenkielen suurin lyyrikko ennen häntä? Tämä kysymys heittää merkillisen valaistuksen koko Suomen suomalaisen heimon sivistyshistoriaan.
Kalevala on Suomen kansan vanhan kultuurin tuote, sellaisena kuin se vielä läpi vuosisatojen oli, tosin alttiina vieraille vaikutuksille, mutta ei niiden orjuuttamana ja tukahduttamana, säilynyt kansan omassa keskuudessa. Sitä myöhempi kansalliskirjallisuus on Suomen nuoren kultuurin tuotetta, jonka ikä on vain vuosikymmenissä laskettava.
Se on yhä edelleenkin meidän paras kultuuriromaanimme, pään ja sydämen kultuurin, maailmankansalaisen katsantotavan jaloin tuote meillä, puhumattakaan siitä, että tällä, ei vain yllämainitussa merkityksessä, »pyramidaalisella» taideteoksella on 1880-luvun ja 1890-luvun taitteen suomalaisessa kirjallisuudessa aivan oma, yksinseisova ja vallitseva asemansa.
Tältä kannaltaan täytyi hänen piakkoin joutua vetämään vastaköyttä silloisen suomalaisuuden valtiollisten johtomiesten kanssa, jotka eivät ollenkaan voineet ymmärtää, miten niin rohkea suomalainen rotutunne ja niin vilpitön ruotsalaisen kultuurin rakkaus saattoivat mahtua samaan laajaan, sykkivään runoilija-sydämeen. Vähäksi jäi Oksasen oma, yksilöllinen laulurunous.
Sanalla sanoen: se on todellisen pääkaupunkilaisen kultuurin ensimmäinen suuri voitto meillä. On ollut ennen Elias Lönnrotin ja Kalevalan yhteydessä puhe suomalaisesta korpikultuurista, Aleksis Kiven yhteydessä suomalaisesta kyläkultuurista.
Se oli ollut sama kuin gustavianisen ajan Ruotsissa, sama kuin sitä ennen kaikkialla sivistyneessä maailmassa, vaikka se täällä korpien povessa tietysti kesti hiukan myöhempään: rococo, tämä gallialaisen kultuurin hieno, hauras kukkanen, jonka kirjallisia ilmestysmuotoja oli m. m. hempeä, ylimyksellinen, kyynelherkkä ja luonnonhaaveellinen paimen-idylli.