Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 1. toukokuuta 2025
Se oli Knut; hänellä oli päällystakki ja hattu yllä. Holt kätkeytyi nurkkaan siksi, kunnes poika oli mennyt ulos. Knut kuljeksi maalitta katuja, samoja katuja, joita hän muutamia tuntia sitten oli kävellyt Kornelian kanssa ja rakennellut tulevaisuuden tuulentupia.
Hänen oli kuitenkin mahdotonta puhua tyttärelleen siitä suuresta pettymyksestä, joka oli hänestä tehnyt semmoisen totisen miehen, mikä hän nyt oli hän ei voinut kertoa hänelle, että se nainen, josta sitten oli tullut hänen vaimonsa ja Kornelian äiti, oli ollut ainoastaan hänen kuuliainen apulaisensa, jota hän ei koskaan ollut rakastanut.
Tullessaan ulos eräästä tämmöisestä pesästä, oli hän tavannut Kornelian. Hän odotteli Hannaa, joka oli mennyt sisään erääseen tilaamaan kalaa huomiseksi.
Rinta kävi ontommaksi, posket vaipuivat hervottomina kuopille, huulet valuivat hampailta, silmäluomet ummistuivat hän näytti ruumiilta. Kornelia istui vielä vähän aikaa hänen luonaan ja puheli viisaasti ja lempeästi hänen kanssaan. Holt virui hiljaa ja kuunteli; Kornelian sanat olivat kuin lääkitsevää öljyä hänen sielulleen.
Hanna parhaallaan valmisteli illallista. Kuin hän näki Kornelian, löi hän kätensä yhteen ja huusi: »Kornelia! Tulithan sinä kuitenkin!» Sitten hän äkkiä vaikeni ja meni lähemmäksi hän oli huomannut, kuinka tavattoman kalpea Kornelia oli. »Hyvä Jumala eihän teillä vaan lie tapahtunut mitään onnettomuutta?»
Hän oli aavistanut, että Kornelia oli hieno ja vakava luonne, mutta tätä tulta, tätä rohkeutta ei hän ollut uskonut hänessä olevan. Hän oli niin hurmautunut, ettei hän ajatellutkaan vastata. Nuoret olivat herenneet leikkimästä ja hajaantuivat puistoon. Hanna oli huomannut Kornelian ja tuli juosten aika vauhtia hänen luokseen, tarttui häntä vyötäisiin ja vei hänet muassaan poispäin käytävää myöten.
Pietari hyökkäsi tavarakasan kimppuun ja levitteli välinpitämättömästi kaiken vieraan tavaran pitkin kantta, etsiessään Kornelian kapineita. Hän työkki ja häntä työkittiin, ja samassa hän jo oli maalla auttamassa renkiä kuorman teossa, ja sitten taas laivassa uudestaan pahoin pitelemässä toisten matkustavaisten tavaroita. Viimein pääsi pieni seurue liikkeelle.
Hm niin minä ei siitä lähde mitään, neiti Kornelia. Saattaahan se olla hyvässä tarkoituksessa mutta ei siitä ole hyötyä mitään. Antakaa minun kuolla rauhassa.» Vieno puna Kornelian kasvoissa vähän kiihtyi. Hän joutui vähän hämille tästä vastaanotosta. »Minä tulin tänne», hän sanoi epävarmasti, »siksi että siksi että minä luulin, että te ehkä olitte kuulleet jotain pojastanne.»
Hän oli päättänyt jäädä ja oli samalla tehnyt itselleen lupauksen: Kornelian piti saada tietää kaikki, tuntea hänen tunteensa, hänen entisyytensä pienimpiä yksityisseikkoja myöten, ja jos hän silloin vaatisi, että hänen pitäisi häntä karttaa, niin hän tottelisi sokeasti, eikä koskaan uskaltaisi sanaa, ei katsetta. Oli muutamia viikkoja myöhemmin, syyskuussa. Kaura oli jo viisikoilla maalla.
Knut kulki Vikin talon ohi, sen pienen porstuahuoneen ohi, jonka ikkunassa hän niin usein oli nähnyt Kornelian lukevan käsi posken alla, ja pitkin puistoa, josta ruusut ja neilikat tuoksuivat. Tässä hän tiesi Kornelian tavallisesti illoilla kävelevän. Hän seurasi häntä ajatuksissaan. Hän luuli tietävänsä, mitä hän ajatteli näillä kävelyillään.
Päivän Sana
Muut Etsivät