Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 1. heinäkuuta 2025
Julkisen Herranehtoollisella käynnin ohessa, joka siihen aikaan Kautokeinon kirkossa pidettiin, valloitti hurmaus nuo herkästi liikutuksiin tulevat lappalaiset ja tämä muutamissa minuuteissa koho' semmoiseks innostukseksi pyhän pöydän sakramentista, että "hengellisestä viinistä" ilon juoneet syöksähtelivät toistensa sylihin ja riehuisasti riemuten tanssivat juuri kuin päihtyneet Bachuksen pojat alttarin edessä.
»Ja sitten koho ... sitten koho!» mutta koho löytyykin valmiiksi vuoltuna minun suupielestäni, jossa olen sen tikkua imeksinyt ja pureksinut siitä pitäen, kun pellolla sen siihen panin. Semmoinen veitikka se isä. Ja nyt on onki siis vapaa vaille valmis.
Kuinka kauan siinä seisoin ja tuijotin kohoa ja kuinka se sitten oikein lie tapahtunut, en muista, liikahtiko koho vai tunsinko sen kädessä ja tempasin muistan vain sen, että pääni päällä ilmassa jotakin lentää ja laulaa ja että minä makaan heinikossa kontallani ja pitelen ja puristan jotakin, joka sätkii ja potkii, ja että minä, purtuani sitä niskaan, syöksen kotia kohti.
Jahka vielä laitetaan koho ja paino. Koho ja paino? Ei niitä tarvitse, eihän niitä ole Pekankaan ongessa. Saa kaloja ilmankin!... Mutta tämä jää vain perän pyöräytykseksi isän selän takana, ja isä virkkaa: Annahan minulle sitten muuan hauli sieltä haulipussista.
Mutta uuden aamun tullen istuu ruuhessansa liki kaislarantaa jälleen korpraali ja everisti, viekoitellen vellamoisten karjaa; taas on Matti ennallaan kuin muinen, onkeaan kuin palokärki sihtaa, pääse hält' ei enää pitkäsiima, unhotu ei airo eikä koho; taas on ilo everistin saada kala taikka toista kadehtia, hältä kiistää kiviriipan paikkaa; eikä tuosta hetken häiriöstä enää elin-ajassaan he puhu.
Laskettiin kiviriippa tuttuun paikkaan, kiinnitettiin koho, heitettiin verkot, pantiin vielä toinen kiviriippa, kiinnitettiin siihen jadan toinen pää eikä taaskaan sitä tehtäessä puhuttu sanaakaan ... kumpainenkin tiesi tehtävänsä. Saa nähdä, mitä antaa ... vaiko ei antane mitään. Miksei antaisi? Kun on jo antanut niin paljon. Eihän tiedä.
Aivan nokan kohdalla, toistakymmentä syltä rannasta, kellui puinen koho uppikiveen kiinnitettynä. Miranda pysäytti kanoottinsa sen viereen, huovaten ääneti melallaan voimallisin rannepunalluksin. Kohossa oli ruostunut määrly, ja siihen hän kiinnitti siiman pään. "Tämän nokan edustalla taitaa olla syvää vettä", arveli Taavi. "Tietenkin", vastasi Miranda.
Niin pian kuin minä kykenin, sain olla isän kanssa noilla onkimatkoilla. Eräänä päivänä istuimme taas siellä veneessä. Isä itse onki useammalla ongella yhtä aikaa: antoi vavat nojata veneen laitaa vasten ja milloin ahven näykkäsi ja koho painui, kiskasi kalan veneeseen. Minulle hän pani täkyä ja koetin myös onneani. Mutta nyt eivät tahtoneet kalat syödä.
Se oli niin suuri, että se oli uuvutettava ja sitten hivutettava litteälle matalalle kalliolle, missä hyökylaine auttoi saamaan sen kuivalle. Se oli säyne. Heitin uudelleen ja tuskin oli koho vedessä, kun se jo taas oli kiivaasti ummessa. Niitä tuli toinen toistaan suurempia, kuin toinen toisensa kilvalla. Pian oli kalastajan poika keksinyt minut ja rientänyt onkineen saaliin jakoon.
Mutta silloin juuri murhe saapui: kerrotaanpa, kesä muuan tuli, korpraali ei ollut entisellään, käynyt hält' ei syönti eikä sounti, usein unhotti hän airon aivan, päästi pitkänsiiman purren alle, vaarin ottanut ei, vaikka koho kokonaan jo veden alle painui. Tuumi everisti: »Vanhaks tullut on jo Matti, honkiin horisevi, mutta niinhän käypi meidän kaikkein.» Mietti noin, ja koki miestä sietää.
Päivän Sana
Muut Etsivät