Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 8. heinäkuuta 2025
Sitten hän taas meni sisään, puristi äänettömänä Knutin kättä, katsoi häneen, niinkuin hän olisi pyytänyt häneltä anteeksi, ettei hän voinut auttaa häntä hänen hädässään, ja meni sitten taas pois, joka kerran ajattelematta kysyen: »Lasi viiniä, Knut?» Knut seisoi ikkunan edessä ja odotti. Hän näki ihmisten virtailevan edestakaisin jokapäiväisissä, kiireellisissä hommissaan.
Hän tahtoi oppia tuntemaan sen voiman, joka taas oli uhannut ryöstää häneltä hänen poikansa; hän tahtoi tuntea sen, voidakseen taistella sen kanssa elämästä ja kuolemasta, jos se taas näyttäytyisi. Hän sanoi kuitenkin vain: »Kiitoksia, kiitoksia, Knut,» ja otti pojan käden omiinsa. Knutin teki mieli sanoa jotain hellää isälle, mutta hän ei voinut. He istuivat ääneti hetkisen.
Sitten päästi hän Knutin ja huusi kovalla koulumestarin äänellä muille herroille: »Aletaan!» Pietari oli tämän kohtauksen aikana pureksinut alahuulensa melkein poikki; hattunsa hän oli väännellyt yhteen sykkyrään. Kuin hän ja Knut jälleen olivat kadulla, sanoi hän: »Jotta sinä saatoit olla niin ystävällinen tuota tuota . Minä tuskin voin hillitä itseäni, kuin minä näen hänet.
Hän heittäytyi vaatteet päällä sänkyyn, mutta ei voinut maata. Hiljaisuudessa tulivat Knutin sanat takaisin yksitellen ja ahdistivat häntä. Mikä häntä liikutti enemmän kuin sanat, oli ääni, jolla ne lausuttiin. Tämä paathos oli Kornelialle outo. Se ei ollut papin kirkossa, ei Björnholtin, kuin hän riehui kansanyllyttäjiä vastaan, ei isän, kuin hän nuhteli talonväkeään.
Kornelian nähdessään hänessä heräsi joukko vanhoja ajatuksia ja tunteita. Hän ajatteli taas Knutin äitiä. Hänessä oli ollut jonkun verran sitä. Hän ajatteli, ettei hän silloin ollut käsittänyt, minkä arvoinen se oli: Hän ajatteli, että sehän todellakin oli ollut hänen ylin toivonsa, että Knut naisi semmoisen naisen kuin Kornelia oli. Hän oli sen vuoksi iloinnut heidän yhtymisestään.
Kun auringon säteet, sanotaan kertomuksessa, valasivat mastoihin ja purjeihin ripustettuja kilpiä ja muita aseita, näytti matkan päästä katsoen koko taivas olevan ilmitulessa. Tällä retkellä oli myöskin miehiä molemmista toisista pohjoisvaltioista. Knutin sukulainen, Ruotsin Olavi Sylikuningas, kannatti yritystä ja norjalainen Erik Jaarli oli miehinensä mukana.
Siinäkin olivat muutamat Knutin sanat loistokohtana. Se oli silloin, kuin hän ensi kerran oli sanonut »sinä» hänelle. »Sinä yönä minä en maannut ilosta», hän sanoi. Kornelia kävi siitä lähtien joka päivä Holtissa. Mutta joka kerralta hänen oli vaikeampi astua portaita ylös, ja muuanna päivänä hän ei enää tullut. Holt tuli levottomaksi ja käski Katriinan menemään Vikiin. Kornelia oli vuoteen omana.
Knut oli vanha, rakas ystävä, jolle hän oli sanomattomassa kiitollisuuden velassa. Hän tarttui muitta mutkitta Knutin käteen ja katsoi häneen melkein nöyrästi kosteilla, ilosta säteilevillä silmillään. Sitten hän heittäytyi kätkyen viereen, suuteli pienokaista, jonka posket alkoivat punoittaa, ja nousi taas ylös ja kiitti häntä.
Knut nauroi ilosta, veti häntä luokseen ja päästi taas, heitti jalkaa ilmaan ja huusi: "Hei, nyt minäkin tiedän, miltä ilo tuntuu!" Nyt kun asia oli päätetty, oli Alfhild itse niin alakuloinen, että koetti saada virkistystä Knutin ilosta.
Hän muuten näin sanoessaan ajatteli vähemmän onnetonta äitiä kuin seuralaistaan, joka myös oli tämän maailman kevytmielisiä. Hän tahtoi saada Knutin ymmärtämään, että hän tiesi sen, ja hän oli odottanut, että se Knutia huolestuttaisi. Hänen hämmästyksensä oli senvuoksi aivan ääretön, kuin Knut jyrkästi ja suuttuneena puhkesi sanomaan: »Kuinka mieltä liikuttava se ajatus on, jonka te nyt lausuitte!
Päivän Sana
Muut Etsivät