Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 11. heinäkuuta 2025
Joutuu pappakin, vaikkei lapset luulis, kun he iltapuhteella, valkean loimutessa hänen polvellensa kiipee ja kätensä hänen kaulaansa pujottaen kyselevät hänen viisauttaan. »Ei, hiiri rukka! Ei me päästä, et sinä enkä minä. Ei meidän hampaamme rautaan pysty. Eikä ole sitä olentoa, joka meidät päästäisi».
Laiva on kohdalla, sieltä heitetään nuora ja kiinnitetään kokkaan, samassa kun venhe liukuu laivaan kiinni. Elli näkee nostettavan tavarat laivaan, siinä on huutoa ja melua, laivasta kiirehditään ja sama heleä naisääni huutaa taas: Antakaa tänne sateenvarjonne ja palttoonne, herra Kalm! Ja Olavi kiipee ylös ehtimättä heittää hyvästiäkään.
Aina kauvemmaksi köntti jää. Lahorunko, koivu kääpänen; Yli muurin päästäksensä Karvakölli kerran koettaa. Kiipee, kynsii, äyhkii, nilkkuu, Alas takasinpa tuupahtaa. Tuosta nousee meno tuima, Tuhattulimmainen rähinä. Kuulee Katri kiusaksensa, Että käydä tie on takasin, Pauhaa, itkee, kiitää kohden Jallin kiljunata kiukkuista.
Kertomus siitä, kuinka tämä tapahtui, kulkee vielä tänäkin päivänä kansan suussa ja alkaa sillä, että »oletteko kuulleet, kuinka Hirvilahden seppä taikoi Haakertin hammastaudin'» Hän oli silloin meillä työssä, ja me, pikku veljeni ja minä, liehdoimme parhaillaan hänen paljettaan, kun kynnyksen yli kiipee iso mies, jolla on pää niin paksussa käärössä, ettei siihen mahdu hattuakaan.
päin suuntaa, jossa oli hällä jalat, ja tarttui karvoihin kuin mies, mi kiipee: ma luulin noustavan taas helvettihin. »Lujasti kiinni pidä», lausui Opas nyt läähättäin laill' uupuneen, »käy matka pahasta tästä moista porraspuuta!» Lovesta kallion hän astui ulos, sen partahalle istumaan mun pani ja itse viereen jalan johti varman.
Tarttuu tuli kaikkeen Kajaanihin, tulikielet kasvaa, karttuu, kiipee kirkkoon, tapulihin, viriää kuin veisuu virren; kuuluu sitten kumma jyske, parsku parren, hilske hirren, palavien puiden ryske. Putoo kello kumein äänin, mykistyy sen myrskysoitto; mutta autioitun läänin näkee toisen aamun koitto.
Kiiruusti kiipee hän kallionlohkareelta kallionlohkareelle ja pääsee viimein alas joen pintaan. Melkein keskellä jokea kohoaa kaksi isoa kivilohkaretta. Näitä vasten töytää kuohuva vesi mitä rajuimmalla väkevyydellä. Toisella näistä kivilohkareista näkee Yrjö onnettoman veljensä olevan; osa hänen ruumiistaan on kivellä, muu ruumis vedessä, joka on verestä punaisena.
Vitsaa oli vähällä tulla, mutta torumisiin se kuitenkin jäi tällä kertaa... Mitä hän siellä ... kellarin katolla ... ja ilman lupaa? Hän vain tahtoi nähdä, kun niin paljon maailmaa näkyi ... ja kun oli niin helppo päästä... Vai paljon maailmaa! ... jos olisi pudonnut ja taittanut jalkansa, se olisi ollut maailmaa!... Muistakoon sen, että jos vasta sinne kiipee, niin...!
Jo kiipee hän pengertä pitkin, jo heittäytyy hän tuuhean koivun varjoon selälleen pehmeälle sammalikolle. Käykö hän nukkumaan? Ei! Levällään ovat hänen silmänsä yhäti taivaasen käännettyinä. Nyt ei ole enää näkyvissä lintujakaan. Muutamat hajanaiset pilven hattarat vaan hämmentävät taivaan sinistä yksitoikkoisuutta. Niin, pilven hattarat!
Aina hän voi opettaa minulle jotain, jota mun on tarvis tietää. Aina hänessä on jotain jumalallisen hengen lahjaa, mutta sitä säilyttääksensä tulee hänen pysyä naisena. Kun hän tukkansa tasoittaa, pukeutuupi miesten vaatteisiin ja kiipee ylös puhujalavalle, silloin on hän luonnoton olento eikä hiukkaakaan nainen." "No, no!" sanoin minä, "hiljaa alasmäkeä!
Päivän Sana
Muut Etsivät