Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 2. lokakuuta 2025
Mutta hänen silmänsä pysähtyivät sittenkin ja hän monta kertaa turhaan koetti viheltämisellä ja ohikulkevia katselemalla uudestaan päästä ajatuksistaan, onnistumatta. Ilta oli kaunis ja tyyni, jostain puistosta kuului torvisoittokunnan soittoa, ja Henrik olisi taas niin sanomattomasti kaivannut mennä ulos ja tavata joku toveri puhellakseen tämän kanssa.
Tätini palvelustyttö, joksi päätin häntä siitä, mitä hän oli puhunut, pisti riisi-suurimansa vähäiseen koriin ja meni ulos puodista, sanoen minulle, että minun sopi seurata häntä, jos tahdoin tietää, missä Miss Trotwood asui. Minä en kaivannut toista lupaa, vaikka silloin olin niin hämmästynyt ja kiihtynyt, että jalkani vapisivat allani.
Sitä olen kaivannut jo 18 vuotta, aavistamattakaan, minne se on kadonnut, kunnes sattumalta pistettiin käteeni tukku kirjeitä, jotka veljeni oli jättänyt jälkeensä neljä vuotta sitten. Niissä oli yksi sinultakin, kirjoitettu Tukholmassa tammikuun 24. päivänä 1704.
Vasta sitte kuin piika kynttilä kädessä tuli huoneesen ja rouva kuului sanovan: "Hanna, auta nyt ensin minua tässä ja juokse sitte tohtori Snobbersin luo!" tuli tuo jäykkä olento liikuntoon. Mary katsahteli toivottomuuden omana Frankliniin ja hiipi hiiskumatta huoneesta. Ei kukaan häntä kaivannut, kaikki puuhasivat taintioimen kanssa.
Mitä ne hänestä vahtisivat. Hän katsoi akkunasta aitalle, jossa ovi oli vielä auki. Hänen mielensä kaipasi jotakin, lieneekö kaivannut noita vanhoja tovereja vai sitä tuttua katon rapinaa, jota ei tänne kuulunut, vaikka sataisikin. Hän istui ja ajatteli kaikkea vähäpätöistä, semmoista, jota kahdeksantoista vanha yksinäisessä kodissa kasvanut tyttö voi ajatella. Viimein hän laskeutui levolle.
Jaakko meni muorin tykö ja otti häntä kädestä, lausuen: "Kiitoksia, muori, noista sanoistanne, ne vain onnestani puuttuivat. Nyt minusta tuntuu, ikään kuin rauhan enkeli kulkisi tuvassani". Liisulle lisäsi hän vielä: "Kyllä tiedän, ett'et sinä koskaan Jussilan rikkautta ole kaivannut; kun työstä väsyneinä kotia tulimme, lauloit vain ja olit tyytyväinen".
Ja Eksköld Eksköldiä hän oli ensin kaivannut ikäänkuin tähän onnen maailmaan kuuluvana, mutta nyt alkoi sekin peloittaa. Eksköld oli sellainen yksinäinen olento, mutta sitä kai hän tahtoikin. Ja hänkin kuului tavallaan entisyyteen. Hän oli kyllä ollut jonkunmoisena valopilkkuna noina kymmenenä vuotena, mutta sittenkin hän kuului entisyyteen, joka oli kuollut.
Setänsä luona maalla oli Elsalla hauska olla, ettei hän kaivannut mitään. Koti-ikävä oli kerrassaan haihtunut eikä isäkään enään muistunut mieleen. Siitä olikin kauvan jo kuin isä oli taivaasen mennyt ja setä oli niin hyvä, aivan kuin isä. Setä kuin kotosalla oli, niin sen kintereillä pyöri alinomaa, riekkui sylissä ja kaulassa kilvan talon lasten kanssa.
Kun hän esim. kerran oli Wienissä kuusi viikkoa, kävi hän sen ajan kuluessa kolmekymmentä kertaa tuossa ylväässä Burgteatterissa, jonka näyttelijöistä hän sanoi, että he omistivat kaiken tekniikan ja että heillä oli tulta rinnassa. Hän ikäänkuin kiirehtimällä kiirehti ja ahmimalla ahmi saadakseen takaisin kaiken sen, jota hän lapsuudessaan ja ensi nuoruudessaan niin äärettömästi oli kaivannut.
Se häntä jo tyydytti, että oli olemassa joku, jota voi ja sai pitää ihanteenaan, joka oli niin täydellinen ja jonka kanssa hän olisi voinut olla onnellinen. Ei hän kaivannut häntä nyt alas tulevaksikaan, ei ikävöinyt, vaikka hän olisi viipynyt kuinka kauan tahansa kamarissaan. Kunhan vain tiesi hänen olevan siellä eikä kiirehtivän lähtemään pois.
Päivän Sana
Muut Etsivät