Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 7. heinäkuuta 2025
Mutta nyt, hetkenä, jolloin hän kadotti oman itsensä, kohousi hän korkeuksiin, joita ei ennen ollut nähnyt. Hänen sielunsa lävitse suhahti, salaperäisenä kuin muuttolintujen kaihoisa lento halki valoisten kevät-öitten, Jumalan-kaipuu, elävän Jumalan, Jumalan kasvojen näkemisen ikävöiminen.
Hänen hieno profiilinsa itsepäisine leukoineen kuvastui sähkölampun valaisemana selväpiirteisesti meren tummaa taustaa vastaan. Kasvoissa oli omituinen, kaihoisa, haaveellinen ilme.
Tässä onkin Kalevala kuvannut suurta ja merkillistä seikkaa vihityn mystillis-psykologisessa kehityksessä: kuinka hän vihdoinkin hetkeksi saavuttaa ikävöimänsä ihanteen, kuinka kerrankin toteutuu hänen kaihoisa, pitkän pitkä kaipuunsa olla personallisuudessaan yhtä Jumalan kanssa. Kanteletta soittaessaan hän tuntee tulleensa Jumalan Logoksen voiman ja vaikutuksen itsetietoiseksi välittäjäksi.
Coletteparalla oli siis paljo peitettävää, ja vaikka huulet vaikenivatkin, niin eivät silmät kuitenkaan voineet peittää ihastuttavaa ilmettänsä; myöskin se kaihoisa tapa, millä hän nojausi Herbertin käsivarteen, ilmaisi selvästi hänen halunsa kertoa muillekin salaisuutensa.
»Taitaa olla viimeinen päiväni tämä», lausui hän liikkeelle lähtiessämme. »Kuinka niin, niistä sinä sellaista päätät?» kysyin minä tuntien rinnassani omituista apeamielisyyttä, jonka aiheutti yhtä paljon laskevan auringon kaihoisa punerrus autiolla jäätiköllä kuin Juhon sanatkin. »Niin vain minusta tuntuu», vastasi Juho, ja sitten jatkoimme äänettöminä matkaamme.
Ester vallan kalpeni ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä; tuo vahva usko elämään, nuo hohtavat kevätunelmat täyttivät hänet hartaudentunteella, joka meidät valtaa nähdessämme nuorison totisuus otsallaan, uhma huulillaan ja etsivä, kaukonäköinen, kaihoisa katse silmässään...
Tuo otsa korkea luo varjoon piirteet ohimoin, Ja vienon kaihoisa on suu, min sulkee nuorukainen. Mut tuskan aavistus se valtaa emo-luonnon armaan, Mi ihanimman kauneensa jo kadottava on, Ja luonnon tytär mykkä kaikkoo kauas salohon Ja suree armastaan, mi tuossa riutuu, riutuu varmaan. Mut yli lähteen nojauneena hän vain seisoo siellä Ja vesiin katsoo, elää mietteissään ja unelmoi.
Hänen kasvoihinsa tuli kaihoisa ilme, ja ääni värähti, kun hän lausui: »
Päivän Sana
Muut Etsivät