United States or Indonesia ? Vote for the TOP Country of the Week !
"Tiedetään äidin ja hänen palvelijansa päässeen yli rajan ja luullaan heidän matkustaneen Kölniin. Mutta sen jälkeen kun pääsivät Saksanmaahan, on tasavaltaisilla virkakunnilla tietysti ollut ainoastaan epävarmoja tietoja heidän olopaikoistaan". "Onko teillä mitään tietoja vanhan palvelijan käytöksestä hänen Parisissa olon aikana?"
Oli aivan kuin olisi uusi hakkapeliittain armeija lähtenyt liikkeelle tuolta pohjan periltä, tällä kertaa vain entistä ehompana ja lukuisampana. Tullut todellisen kansanvaelluksen tapaan, naiset ja lapset mukanaan. Tulvinut yli esi-isiensä tappotanterien, tahtonut haudata alleen Saksan kukoistavat kaupungit Hampurista Kölniin, Stettinistä Leipzigiin, Dresdeniin ja Müncheniin saakka.
No ei sitä kolerakaupunkia paljo ehtinyt nähdä, vaan aina nimeksi. Hikisenä huokuen saavun perille, näen tavarani, rötkähdän taas istumaan vaunun nurkkaan ajaakseni yötä myöten Kölniin. Nytkös vasta väkeä on junassa, istutaan ladottuina kuin sillit tynnyrissä. Siitä mahtaa tulla ihana yö. Eikä kuumuus hellitä yöksikään, polttavana huokuu henki ja iho melkein säteilee. Mutta ei auta nurkuminen.
Ensimmäinen Ranskasta tuleva juna, joka tuopi ensimmäiset haavoitetut, saapi hyvän mielen katoamaan. Se pysähtyy Deutziin ja viipyy siinä kauan aikaa, antaen terveiden kulkea ohi. Mutta kestää muutaman tunnin, ennen kuin kaikki pääsevät sillan yli Kölniin. Bartek rientää muutamain muitten kanssa katsomaan sairaita ja haavoitetuita.
Kölniin oli vielä rautatietä ajettava ja sieltä vasta oli varsinainen pyörämatka aloitettava. Tanskassa olivat tiet märät ja luntakin satoi. Vihmoi sitä vielä Hampurissa, ja kun meidän Kölnissä vihdoin oli satulaan hypättävä, niin sielläkin tipahteli taivaalta valkoisia, kotoisia hiuteita. Mutta se suli kohta ja teki ilman vain viileäksi ajaa.
Bartek oli kyllä sotilas, kävi harjoituksissa ja paraateissa, ampui ja tiesi että sodassa oli ihmisiä tapettava, mutta kuin hän nyt näki vereen tahraantuneet, haavoitetut sotamiehet ja sodan koko kurjuuden, alkoi hän voida niin pahoin että hän vaivoin pysyi seisomassa. Hän alkoi taas pitää ranskalaisia arvossa, ja se väheni vasta kuin Deutzistä kuljettiin yli Kölniin.
Pyydän kauniisti kenenkään kuulematta, että hän antaisi minun pitää penkkini itseäni varten Kölniin saakka oikasen hyvin kituvan näkösenä selkäni ja työnnän hänelle markan rahan kouraan. Hän ottaa sen ja kuuluukin kohta ulkopuolella riitelevän jollekin vaunuun pyrkijälle, että sinne ei enää ketään sovi.
Rohkasen näinikään mieleni ja koetan tyytyä kohtalooni. Päivän valo jo vaikuttaa virkistävästi ja luontokin on hiukan vaihtelevampaa. Ei aikaakaan niin huudetaan Dysseldorfia. Soo, ajattelen mielihyvällä, siitähän ei enää pitäisi olla pitkälti Kölniin, ellei nyt aivan muistini petä.