Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 4. kesäkuuta 2025
Tultuaan eteiseen huomasi Jojakim konttorin oven olevan raollaan, ja raosta jotakin mustaa. Tarkemmin katsottuaan huomasi hän sen olevan makkaran. Ja makkaran toisessa päässä hän arvasi olevan Marin, talon vanhemman tyttären. Makkara oli luonnollisesti aijottu hänelle lahjaksi. Mutta Jojakimin rehellinen sydän ei suostunut sitä vastaanottamaan ihan kahden kesken.
Mutta tarkemmin katsottuaan Jojakimin rotevaa vartaloa ja pelkäämätöntä ryhtiä, jäi hän hetkeksi arvelemaan. Se hetki tosin oli hyvin lyhyt, vaan Jojakim ennätti kuitenkin sillä välin kysyä: "Kärpäsiäkö se henkiherra nyt rupee ajelemaan?" Samassa halkesi ilma, ja piiskan siima vilahti. Jojakim vältti kuitenkin iskun, tarttui sukkelasti piiskan siimaan ja kääri sen kätensä ympärille.
Tämä ainoa ajatus toi edes hiukan lohdutusta Joelin synkkään mieleen. Jos hän olisi edes voinut voittaa Jojakimin, ja kostaa pahan mielensä hänelle! Mutta siinä oli poika, joka säilytti ihonsa. Ihan syntyiltään tappelija, vahva ja roteva, ja luonto tulinen kuin mustalaisen. Jojakim oli tullut isäänsä, mutta Joel äitiinsä. Näissä mietteissään tuli Joel kotiin.
Itse asiassa se ei Jojakimia suuresti surettanut, vaikka Joel oli tuolla käynytkin, sillä hän tunsi etevyytensä tarpeeksi hyvin. Hänestä oli aina tuntunut siltä kuin olisivat tyttö-ihmiset olleet halukkaita hiukan tekemään pilkkaa Joelista. Ja siinä he Jojakimin mielestä eivät suuresti erehtyneetkään.
Mutta kun Anna avasi konttorin oven ja näki siellä sekä jäännöksen makkarasta että Marin, oli hän vähällä syttyä elävältä palamaan. Syytä hänellä olikin ryhtyä Marin kanssa kiivaaseen keskusteluun, sillä Mari oli salaa kuunnellut hänen ja Jojakimin puheita; konttori oli näet tuvan seinää vasten. Sitäpaitsi oli Mari koettanut lahjoilla viekotella puoleensa Jojakimin sydäntä.
Ja siitä Joel heti päätti hänen käyneen Lehmäniemessä. Vierekkäin maatessaan huomasi Joel Jojakimin pureksivan jotain. "Mitä sinä syöt?" "Maista!" Se oli makkaraa. "Sieltäkö se on?" "Sieltä." "Vähäpä oli!" "Minä sitä jo ennätin muillakin syöttää." Joel olisi mielellään ottanut asiasta tarkempia tietoja, mutta ei viitsinyt ruveta kyselemään. Sitte he nukkuivat.
Tyttöjä kyllä oli kaksi vaan kysymys oli siitä, tokko kumpanenkaan olisi huolinut siitä toisesta. Ainakin Jojakimin mielestä oli se huonotekoinen, se vanhempi, ja kaikkein mielestä se oli toissilmä. Tämä on ymmärrettävä niin, että hänellä kyllä oli kaksi silmää, mutta ainoastaan vasen oli käytettävässä kunnossa.
Siellä ei hän syönyt eikä juonut eikä puhunut yhtään sanaa, vaan meni maata. Koetti niin paljon kuin mahdollista maata kylellään. Aamulla ei hän enää ollut niin tyytymätön kohtaloonsa kuin eilen. Ruuna jäi sittekin talliin, ja päivällisaikana Jojakim jo sai veljensä puhelemaan. "Missä sinä eilen kävit?" "Kävinpähän vaan." Jojakimin veri kuohahti.
Mutta kuultuaan, että Jojakim oli Härkämäestä numerolta viistoista ja alkoi puhua Jeppe-nimisestä mustasta koirasta, ponnisteli henkiherra viimeisetkin voimansa ja sai äkillisellä tempauksella piiskan varren heltiämään siimasta, joka jäi Jojakimin käteen. Tulisella nopeudella käytti hän hyväkseen vastustajansa hämmästystä, sillä Jojakim ei osannut aavistaakaan niin raivoisaa hyökkäystä.
Jonkun aikaa siinä ponnisteltua alkoi henkiherra väsyä, ja hänen täytyi ruveta kyselemään Jojakimin asiaa. Taistelu silloin taukosi hetkeksi. Mutta kumpikaan ei uskaltanut luopua aseestaan. Siinä asennossa he sitten juttelivat.
Päivän Sana
Muut Etsivät