Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 30. syyskuuta 2025
Mutta Jaana purskahti ovensuuhun itkemään. Mitä rouva sanoisi? Ja millä hän nyt maksaisi vahingon? Kuinka hän olikaan näin taitamattomasti käyttäytynyt? Varmaan hän nyt joutuisi pois paikastaan. Herrat tulivat häntä lohduttelemaan. Topakka tyttö, ne sanoivat. Kyllä me vahingon maksamme. Kivi putosi Jaanan sydämeltä. Se nuori herra kiipesi ylös pöydän takaa ja oli hyvin vihainen.
Hän nauroi. Mitä virkatoimia teillä kadulla on? Minulla on morsian siinä teidän talossa, sanoi mies ja nauroi vastaan. Olkaa höperöimättä! Se on niinkuin minä sanon. Enpähän minä ole sitä nähnyt. Olenpahan minä. Mikä sen nimi on? Mikäs teidän nimenne on? Se oli Jaanan mielestä aivan tarpeeton kysymys. Mitä te sillä tiedolla tekisitte? Se on minun salaisuuteni. Mikä on teidän ristimänimenne?
Pudisti vaan päätään ja sanoi: Förstår inte. Jaana tiesi, että se oli ruotsia. Hän odotti, että ruvettaisiin ruokaa laittamaan. Mutta ruoka tuotiinkin jostakin muualta. Jaana sai syödä jälleen, mutta mitään työtä ei vieläkään neuvottu hänelle. Tuli ilta. Jaanan silmät menivät umpeen. Hän torkkui seinää vasten halko-arkun kannelta. Rouva tuli kynttilä kädessä keittiöön.
Mitäs minulla semmoisia, hän sanoi. Kukaties kuitenkin, hymyili leski. Niin no, yksi, myönsi Jaana punastuen. Yksi kerrallaan, nauroi leski. Lesken huone oli kerrassaan taivas Jaanan mielestä. Siellä oli kaikki siistiä ja puhdasta, piirongin päällä peili ja pikkukaluja, vieläpä oikea särmi sängyn edessä. Jaana nukkui sängynkannella, joka asetettiin kahden tuolin väliin.
Emäntä oli minut kutsunut, mutta isäntä ajoi ulos ovesta. Kun muutamat heittivät kiviä jälkeeni, sanoin minä heille: "te elämöitte kuin sudet metsässä." Todistajat kutsuttiin sisään ja vakuuttivat he Jaanan heille huutaneen: "muuttukaa susiksi metsässä!"
Noin kaksi tuntia ennen yllä kerrottua, Jaanan töllissä tapahtunutta kohtausta seisoi mestari Aatami talonsa korkeilla portailla, joilta voi nähdä kauas kukkulan ympärille.
Suurina nälkävuosina 1860-luvulla oli Jaanan mummo muuttanut poikineen pois syntymäsijoiltaan ja kulkeutunut vaeltavien kerjäläislaumojen mukana kaupunkiin kohisevan kosken varrella. Hänen kotiseudultaan ei kukaan muu ollut lähtenyt liikkeelle. Kerjäläislaumat kuuluivat jo asutumpien ja veltostuneempien laaksomaiden ilmiöihin.
Varsinkin illoin, kun kattolamppu oli sytytetty ja koko huone välkkyi erivärisenä ja kirjavana, huikaisi Jaanan silmiä tämän maallisen paratiisin mahti, joka kätki sisäänsä niin satumaiset määrät uusia ja tuntemattomia iloja.
Tässä ne nyt olisivat, sanoi Heikki vihdoin ja veti pienen kotelon povitaskustaan. Mitkä? kysyi Jaana katsomatta häneen. Nepähän ne kihlat. Jaana purskahti itkemään. Heikki näytti hyvin hölmistyneeltä. Hän avasi kotelon ja piti sitä Jaanan silmien edessä. Siinä ne ovat, huolinetpa sitten tahi et. Ei nämä häävit ole. Se oli tietysti vain väärää vaatimattomuutta.
Loukkaus röntyläisiä vastaan oli myöskin loukkaus häntä vastaan. Epäilemättä hän hankkisi Jaanalle hyvityksen niin kuninkaallisen, että se näkyisi kaivolta kotiin. Kun tämä ajatus ensin hänen aivoihinsa välähti, hän olisi heti ylitsevuotavassa innostuksessaan ollut valmis Jaanan kanssa vaikka vihille menemään.
Päivän Sana
Muut Etsivät