Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 2. heinäkuuta 2025
"Vanhin sisarista ei ole juuri ystävällisesti minua kohdellut, mutta sen vuoksi en häntä pidä huonompana. Nuorempi näyttää olevan vähemmän vakava ja lujaluontoinen kuin Klea. Minä näin kyllä, kuinka hän vastasi sinun hymyilyysi, kun juhlakulkue loppui. Sitä paitse et sinä, niinkuin en minäkään, heti lähtenyt kotiin, ja minun luullakseni oli se Irene, mikä sinua pidätti.
Tuntui omituiselta avata ovi tuohon rakennukseen. Tässä on siis tuleva kotimme, koti tämän illan jälkeen. Olimme taas hilpeällä mielellä. Irene iloisena johdatti minua huoneesta huoneeseen. Sirosti ja arvokkaasti olivat ne sisustetut. Huomasin, että Irene ja äitinsä olivat ottaneet selville, mistä minä pidin, millaisesta sisustuksesta ja järjestelystä.
Että hän itse samalla olisi saavuttanut hiukan enemmän vapautta ja itsenäisyyttä, ei ollut Irenen pieneen, mustakutriseen päähän pälkähtänyt. Johannes oli hänelle siitäkin huomauttanut. Mutta silloin oli Irene ruvennut itkemään. Itsenäisyyttä? Mitä hän olisi sillä tehnyt! Vapautta? Sitähän tarvitsivat vain vaimot, jotka aikoivat väärinkäyttää sitä ja olla uskottomia miehilleen!
Isäsi nimeä en todellakaan ole ilkeällä tavalla käyttänyt väärin, sillä ystäväni Publius Scipio, joka on sangen mahtava, aikoo tehdä kaikki, mitä hän vaan voi, saadakseen hänelle takaisin vapauden ja yhdistääksensä teidät jälleen hänen kanssansa. Mutta se, Irene, ei olisi voinut milloinkaan käydä päinsä, jos olisimme jättäneet sinut sinne, missä tähän asti olet ollut."
Hän oli muka aina niin itseensä sulkeutunut ollut, ettei nytkään tahtonut meitä levottomaksi tehdä. Kun sitte Irene syntyi ja äiti voimistui, matkusti Lucy lapsineen Eurooppaan, kävi monessa kylpypaikassa, vaan ei kuullut mitään miehestään. Vihdoin sain minä Davisilta kirjeen, jossa hän rauhoitti meitä ja pyysi minulta, että saisi olla rauhassa.
Hän, eno, Rabbing ja nuo ranskalaiset pankkimiehet... Nuo juutalaiset? virkahti Johannes äkeästi. Irene katsoi puoli totisena, puoli leikillisenä häneen ja kiepsahti hyväilevällä liikkeellä hänen polvilleen. Eiväthän he ole juutalaisia, hän sanoi, koettaen kääntää hänen päätään ja suudella häntä. Ja jos olisivatkin, eiväthän he silti ole ihmistä huonompia.
Miksi sitä kukin tahtoo nimittää, naljaili Signe edelleen. He elävät noin vaan muuten keskenään. Sosialistien tapaan, virkahti Irene väliin pisteliäästi. Parisilaisten tapaan, vastasi Johannes. Sinähän juuri niin ihailet heitä. Nyt oli sanasota valmis. Irene huomautti, että se oli aivan eri asia. Parisilaisilla voi olla heikkoutensa, mutta he olivat kuitenkin sivistyneitä ihmisiä.
Irene kuunteli loistavin silmin näitä sanoja ja huudahti taputtaen käsiänsä: "Saanko ajaa kuin kuningatar vaunuilla ja uljailla hevosilla? Eihän se ole mahdollista! missä ovat ratsusi?"
Johannes luki: »Te olette mies, oikea mies. Ja jos minä olisin Signen sijassa...» Niin, mitä sitten? kysyi Johannes. Mitä te silloin tekisitte? Irene käänsi kasvonsa pois. Mutta Johannes kuuli hänen hiljaa virkahtavan: Minä en teitä niin helposti muille luovuttaisi. Heidän kätensä tapasivat toisensa. Eivätkä he sitten enää pitkään aikaan puhuneet mitään.
Minä ajattelinkin häntä, silloin kun tahdoin, että hän jäisi kotimaahan, selitti Irene. Ja sitäpaitsi, hän lisäsi, olihan Johannes ottanut mukaansa lapsenpiian. Miksi ei lasta sitten? Johannes tunsi sisunsa kuohahtavan. Mutta ulkonaisesti hän pysyi sitä kylmempänä. Hän tahtoi pysyä kylmänä. Sillä hän tiesi, että jos hän kiivastuisi, hän tulisi sanomaan asioita, joita hän kenties katuisi vast'edes.
Päivän Sana
Muut Etsivät