Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 2. lokakuuta 2025
Iikka kaatoi viinan takaisin pulloon, täytti pikarin padasta ja antoi sen Armfeltille, joka juodessaan sanoi: »Kiitos uskollisesta kumppanuudesta, Iikka! Jos Jumala suo meille voiton, niin kutsun teidät juomaan minun kanssani pikarin vihollisen viiniä, vaan jos joudumme tappiolle, niin emme ehkä enää koskaan näe toinen toistamme.»
Hän oli pillastunut, kuten hevonen. Sille tielleen hän jäi vuosiksi, hevoseksi uuteen paikkaan, johonkin köyhään sydänmaan mökkiin, jossa hänet oli otettu hoiviin ja annettu hänelle mielihyvällä hänen taipumustensa mukaista ammattia. Kerran hänessä kuitenkin kaupunkimatkalla heräävät paikallisvaistot ja muistot entisvuosilta, ja hän karkaa oikopäätä kotimökilleen. Se on nyt vauras talo, Iikka ei ole sitä tuntea enää. Mutta pihalla äiti-vanhus on häntä vastassa, hirnunnan kutsumana. Iikka ottaa kelkasta vasun ja mytyt kainaloonsa. 'Sanoo hymyillen äidille: "
Niinpä ei äiti ollut saattanut muuta kuin iloita, kun Iikka kerran oli hänelle ilmoittanut vakaan aikomuksensa olevan muuttaa yksinäisen Kuikkalammen rannalle, saman maantien varteen, missä kauppiaalla oli pieni metsäpalsta ja missä tämä oli Iikalle oman kodin ja konnun paikan luvannut.
»No, enpä niinkään vähällä. Minä heittäydyin maahan hevosen selästä ja aioin juosta matkoihini, vaan silloin jo venäläiset saivat minut kiinni.» »Mutta pääsitpähän kuitenkin viimein pois», riemuitsi Iikka, kun rakas poika seisoi edessä ilmi elävänä.
Iikka ei koskaan vastustanut appivaariansa, vaikka kuinkakin hävyttömästi hän olisi Iikkaa kohdellut, sillä hän tunsi syvää kunnioittamista häntä kohtaan; olihan hän kumminkin hänen siveän vaimonsa isä, joka laillaan oli kasvattanut hänelle kumppaniksi armaan puolison, joka niin usein lohdutti hänen sydämensä ja oli hänelle kaikki kaikissa; siinä syy, jonkatähden Iikka aina vaikeni, kun Niemimäkelän isäntä tuli vaan näkösälle, tulipa hän minkä näköisenä milloinkin tuli.
Onneksi ei muita ollut lähellä kuin Vappu ja Iikka, sillä hän ei väistänyt ketään, niin että helposti olisivat hänen tukevat ja notkeat raajansa saattaneet kolahdella ihmisten päähän. Nyt ei Iikka enää tiennyt, iloiseltako vaiko surulliselta hänen piti näyttää.
»Kas se, Kaapo! No, no, Iikka!
»Iikka raukka.» »Iikka!» lausuu kummastuksissaan nuori mies, joka on vasta tullut tapauspaikalle. »Mikä Iikka se on?» »Sinun veljesi», vastaa emäntä. Hän taluttaa huoneeseen pitkäpartaisen ja pitkätukkaisen miehen. Tämä seuraakin mielellään kuin pieni lapsi äitiään, hymyillen tyytyväisenä.
Aikaisinhan tuo nyt tulee, vaan mitäpä lukua hetkestä, kunhan vain ei ole hukkaan mennyt se vähäinen, mitä on saatu aikaan. Nyt me kaikki tiedämme, mitä halusimme tietää, ja siitä niinkuin muustakin kannattaa kyllä kuolla.» Iikka nyyhkytti yhä kovemmin. »Jospa edes saisin haudata siunattuun maahan sinut, joka olet melkein ristimätönkin! Mutta minä aavistan, ett'ei sitä meille suoda.
Nyt Miihkali sanoi kuuluvalla äänellä: »Ei ainoakaan saa lähteä pois joukosta eikä mitään muuta tietä ole lupa astua kuin sitä, joka vie armeijaan. Aikaa teillä kyllä on neuvotella.» Vaan sitäpä juuri ei ollut, sen Iikka tiesi, kun oli luvannut paluuttaa heti hevosen isännälleen. Sentähden hän taipuvasti sanoi: »Minun täytyy lähteä, vaan jää sinä muiden luo.»
Päivän Sana
Muut Etsivät