United States or Spain ? Vote for the TOP Country of the Week !
Häntä miltei vapisutti se ajatus, mikä nyt hänen mieleensä lennähti: »Kuinkahan monta surua näihin Suomen peltoihin onkaan haudattu?» Hän oli joskus ennenkin tuntenut että maa oli ikäänkuin pyhä, suurella vaivalla ja hiellä lunastettu. Mutta nyt hänelle selvisi aivan uusi asia. Työ oli vain yksi puoli.
Ei koskaan saatu tietää, miten hän oli kuollut, mutta aavistettiin, että hänen ruumiinsa oli salaa tuotu alas ja haudattu maahan. Samalla oli levinnyt huhu, että vainaja ei saanut mitään rauhaa haudassaan, vaan kuljeskeli vinnillä, kauheasti valittaen kärsimiänsä kidutuksia. Raakaluontoisenakin oli Legree pelkuri.
Kuin lempeä Kärsivä muotosi sitä näkyä En voi oi, en voi kons' unhottaa En päivän pimennystä kauheaa, Maanjäristystä, koska valkeus Silmies sammui mikä kauhistus! Kuin veren ääni maasta nouseva Jumalan luokse vastaan minua! Haudattu ruumis kovaan kallioon Kätketty sotilaitten vartioon, Sinetillämme kiven lukiten. Turhaan!
Kun hän oli haudattu tänne keskelle tätä pimeyttä, hänen totuttu miettiväisyyden tapansa poistui ja hänen epäilyksensä niin ikään. Hän näytti halukkaasti käyvän ympärillään olevia rohkaisemassa, ja hänen lujasta uskostaan toiset tyyntyivät. Mikä hänen näin muutti? Koettiko kuolematon sielu, lähtöänsä aavistaen, pyhittää viimeistä aikaansa maan päällä voimakkaimmalla Herransa palveluksella?
Näinä päivinä saimme me tiedon hallitukselta, että hän oli kuollut punatautiin. Mitä hyötyä on lasten synnyttämisestä, kun ne kuitenkin tapetaan ilman että me saamme edes kertaakaan enään nähdä heitä tässä elämässä, emmekä edes tiedä, minne heidät on haudattu!" Norinen nyyhkytys muistutti häntä nykyisestä asemasta. "Niin, niin, kyllä minä pian puhun sinusta.
Hyvin kunniarikkaana ja ijäkkäänä vaipui vapaaherra kuoleman uneen ja hänet haudattiin suvun hautakuoriin pitäjän pieneen kirkkoon, johon ei ketään koko suvusta ollut haudattu aina Uudenkaupungin rauhan ajoista asti.
Vaikka kuvitelmat siinä suhteessa niin usein pettävätkin, niin kuitenkin eleli toivo. Eräänä lauantaina osuivat he jonkun taipaleen kulettuaan varakkaasen taloon, mistä ainoa lapsi oli viikko sitä ennen haudattu. Kun Sanna tuli laumansa kanssa tupaan, niin emännältä pääsi itku. "Hyvä Jumala, kuinka on monta!" hän puoli ääneen huudahti, lapsia tarkoittaen.
"Tämä on viimmeiseni", vastasi äiti, ja kyyneleet vierivät hänen poskillensa. "Kaksi on jo haudattu tänä talvena ja tämä on ainoani." "Ja pelkäätte tämänkin menevän samaa tietä", sanoi Margery, hellästi pitäen kättänsä nukkuvan lapsen kuihtuneilla kasvoilla. "Oi!" vastasi hän, "töin tuskin voin suojella sitä hengissä tänään, kun tuuli oli tuima ja lunta satoi.
"Niitä ei ole vielä haudattu, se tapahtuu vasta sitten, kun kirjansitoja on varustanut meidät ruumisvaatteella ja meidät täällä on leimattu ja asetettu kukin paikalleen. Sitte vasta voimme jouluyönä liikkua ja keskustella. Tekijät elävät vielä persoonallisesti noissa tulokkaissa. Katso miten levottomasti tuon pienen kirjan tekijä liikuttelee lehtiä.
"Siellä oli vanhanpuoleinen mies, nimeltä David Polreath. Hän on kenties jo kuollut," sanoi Tregarthen. "Hyvä," sanoi kapteeni iloisesti, "jos Polreath on kuollut ja haudattu, eikä meille voi miksikään hyödyksi olla, me emme suinkaan aijo häntä kaivaa maasta. Polreath'in nimi on pantu kirjaan kumminkin." "Siellä oli toinen, nimeltä Penrewen. Minä en hänen ristimänimeään tiedä."