Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 8. heinäkuuta 2025
Nyt kahisi pensaikko, nauru kuului, ja parin pähkinä-pensaan välistä pilkistihe näkyviin rattoisasti hymyilevät, hehkuvat ja lempeät kasvot; pyöreä pää ja paksut, tumman-ruskeat hiukset pistäytyivät esiin. Tämä oli Gunhilda. Bård katsella töllötteli, ikäänkuin ei olisi voinut uskoa omia silmiään. Tyttö äkkäsi sen ja nauroi taas. "Ole varoillasi!" sanoi Gunhilda.
"Minulla ei ole ... ei ketään muita kuin hän, joka..." hän henkäisi, "hän joka on sen isä, jota kannan sydämmeni alla." Gunhilda laskihe pöydälle kyynärpäilleen nojaamaan likistäen kasvonsa kättensä väliin; ja nyt oli kaikki sanottu. Vanha vouti oli ilettävän vaalea.
Gunhilda istui kauvan ja uneksi; vihdoin nousi hän seisoalleen, katseli loistavilla silmillään laaksoa, hymyili kahdelle rastaalle, jotka tulivat lentäen, hälvi puunlehvällä sääskiä kasvoiltaan, ja lähti laulaen kotiinsa. Seuraavana sunnuntaina meni Gunhilda kirkkoon. Päivä oli ihana; hän tiesi nyt jotenkin varmaan Bård'in tulevan.
Gunhilda kavahti seisoalleen kuutamossa ikäänkuin nuori naaras-jalopeura, voimakkaana, muhkeana ja tavattoman kauniina, pudistaen päätänsä ja koko vartaloansakin vimmastuneena siitä, ett'ei hän ole ollut varovaisempi.
Hän potkasi huimeaan ja taukoamattomaan juoksuun, pötki kuin hengen edestä kiveltä kivelle, puulta puulle ja valkoinen kummajais-parvi haamuili hänen perässään viuhutellen ja viittoen... Bård Bård'inpoika oli tuon pienokais-raukan nimi, joka jo ennen syntymistään oli paholaiselle luvattu. Gunhilda itse oli pannut pojalle tälläisen nimen. Hänellä oli, näet sen, ollut omituiset ajatuksensa asiasta.
Tyttö tapasi usein Bård'in milloin kirkkotiellä, milloinpa missäkin, ja nämä kohtaukset olivat ainoita, joita Gunhilda piti arvossa. Tämä oli paljasta rakkautta, ilman ajatusta, vapaaluontoista ja vallatonta ikäänkuin taivaan linnuilla.
He puhelivat paljon keskenään, mutta enimmiten oma-kohtaisuuksistaan, sitä vastoin vaan harvoin tulevaisuudestaan, sillä tulevaisuutta ei ollut niin helppo miettiä, kuin he voivat toivoa, mutta sen he heittivätkin pois mielestään. Gunhilda erittäinkin johti puhetta.
Hän oli aina ollut nureissaan siitä, ett'ei Gunhilda ollut poika; mutta kun hän ajatteli ympäri, niin olihan jo kaunis tyttökin hyvä olemassa. "Gunhilda, tyttöseni," kysyi hän eräänä päivänä, "tiedätkö kuinka vanha sinä olet?" "Seitsemän toista vuotias", vastasi tyttö-hempukka rattoisasti hymyillen "seitsemäntoista vuotias!"
Mutta pihalla seisoi Gunhilda Niilon tytär viluisena. Aika venyi niin hirveän pitkäksi. Mutta ketään ei tullut ulos. Hän odotti ja odotti, hän kuuli kyllä kävelyjä, vaan eihän se auttanut; hän kuunteli kuuntelemistaan, hän toivoi ja pyysi; tuntui ikäänkuin verensä olisi surusta ja ikävästä vuotanut. Mutta ei; ketään ei tullut.
"Kyllä, mutta kiireesti, kiireesti", pyysi Gunhilda, joka nyt oli kuin hehkuvilla hiilillä. "No niin, Bård ei olekaan niin aivan kaukana ja hän tervehtää äitiään. Hän jäi naapurikaupunkiin, ja käypä niinkin, että tuo ärmätti hoh, hoh!
Päivän Sana
Muut Etsivät