Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 19. kesäkuuta 2025
Eikä suinkaan ollut hupaista kohdata papin tyttäriä silloin tällöin, jotka rypistivät nenäänsä "villille", niinkuin Elleniä pappilassa nimitettiin, kun ei ollut ketään ihmistä, jolle olisi voinut uskoa että hän suuresti ylenkatsoi papin tyttäriä, jotka jo olivat olevinansa "damia" ja ottivat vastaan ylioppilas-visitiä lukukausien väliaikoina, sekä vetivät kalossia jalkaansa kun taivaasta oli pudonnut pari tippaa vettä.
Hän eli ainoastaan nykyisessä hetkessä, ajatteli ainoastaan Elleniä, lähintä tulevaisuutta ja että he pian yhdistettäisiin ja hänen rauhaton silmänsä etsi ja löysi lepoa siinä, missä se oli etsittävä ja löydettävä. Oli jo hyvin myöhäistä kun Ellen katkaisi heidän keskustelunsa: Nyt täytyy meidän mennä levolle, Henrik! Täytyykö meidän nyt erota? kysyi Henrik alakuloisena.
Nyt se enemmiten ikävystytti häntä. Kirjassa puhuttiin nuorista ihmisistä, kuinka rakastivat toisiansa ja mitä puhuivat toisilleen, mitä nuorukainen sanoi tytölle, mitä tyttö vastasi. Ei se ollenkaan liikuttanut Elleniä. Tiesihän hän nyt paljo paremmin, kuin kirjan tekijä mitä sellaisessa tilaisuudessa sanotaan.
Henrik tuli nyt melkein joka ilta. Hän eli ja hengitti näitä käyntiä varten, ja se seikka, että hänellä oli kappaleen matka käytävänä eikä hän saanut nähdä Elleniä koko päivänä, teki jos mahdollista näitä iltakohtauksia vielä suloisemmiksi.
Sinun pitää häissäni tanssia Ellenin kanssa, huusi Henrik loistaen ilosta. Andreas kumarsi hoikkaa vartaloansa ja katseli syvällä kunnioituksella Henrikiä sekä ihaellen Elleniä. Niin, sinä iltana ei sinun tarvitse viulua vinguttaa, vaan morsiamen kanssa pitää sun tanssia! huusi Ellen. Andreaksessa oli taipumus soittamiseen ja Ellen oli antanut koulun-opettajan antaa hänelle opetusta.
Tai oikeemmin: joka ennen pintapuolisesti oli tuntenut Elleniä, hän nyt hämmästyi nähdessään sitä muutosta, joka hänessä oli tapahtunut. Asia oli se, että Ellen, luonnollinen ja terveellinen kuin kasvatuksensa oli ollut, ainoastaan oli koettanut kuluttaa aikaansa niin hyvin ja hauskasti kuin mahdollista, niin kauan kuin ajalla ei ollut mitään vaatimuksia hänen suhteen.
Minä näin sen etenevän. Katsellessani Elleniä, siellä kun hän seisoi Fabianin ja tämän sisaren keskellä, en epäillyt, että huolellinen hoito, ystävyys ja rakkaus onnistuisi pelastamaan tämän koetellun, kärsimisestä sekaantuneen sielun. Samassa tunsin jonkun ottavan kädestäni kiinni. Minä tunsin tohtori Dean Pitfergen kovat sormet. No, mitä nyt aiotte tehdä? kysyi hän.
Fabiani ei ollut tuntenut Elleniä, vaikka hän huusi: Hän, Hän! Ja kuinkapa olisikaan hän tuntenut Elleniä? Mutta ei hän ollut erehtynyt sanoessaan: mielipuoli!
Mutta tähdellisin seikka oli estää Fabiania ja Elleniä uudestaan kohtaamasta toisiaan, sillä tottapa Fabiani viimein tuntisi kihlattunsa, ja tämä kohtaus olisi aikaansaattava juuri sen tapauksen, jota tahdoimme välttää. Kuitenkaan ei käynyt toivominen, ettei nämä viheliäiset olennot jälleen näkisi toistansa. Onnetonta Elleniä ei näkynyt milloinkaan päivillä, ei salongeissa eikä laivan kannella.
Hänen omat huulensa olivat jääkylmät. Silloin kuului laukaus, vaikka epäselvästi, ikäänkuin ovea olisi paiskattu kiinni suljetussa huoneessa. Molemmat säpsähtivät. Ellen kuiskasi Henrikin korvaan Mitä Andreas sanoi? "Jumala siunatkoon neiti Elleniä!" Juokse siis! tänä yönä et ole ollut täällä! Tohtori seisoi kamarissa Ellenin luona seuraavana päivänä.
Päivän Sana
Muut Etsivät