Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 21. heinäkuuta 2025
Tulevaisuudesta luisuivat Eevin ajatukset vähitellen menneisyyteen. Tuli mieleen kulunut vaikea talvi. Eevi mietti, mille kannalle asettua ystävien kysymyksiin nähden. Kaikki sielläpäin pitivät Heikistä, sen hän tiesi, ja se tuntui hyvältä. Ei kukaan tulisi aavistamaan, että kyyneleet ja mielipaha olivat tavallisia heidän kodissaan. Vastaisuudessa sitäpaitsi olot kenties parantuisivatkin.
»Semmoisen herranpalvelijan rinnalla!» Sanat soivat yhä Eevin korvissa. Niin, niinhän kaikki sanoivat, ja niin kai se olikin. Kyllä Heikki tekisi Eevin onnelliseksi, täysin onnelliseksi. Kotinsa keskuksena, ihailtuna, rakastettuna näkisi Eevi vielä kaikkien kulta-unelmiensa kauniin toteutumisen. Kun Eevi kävelyltään palasi, kiiruhti hän porstuan kautta Heikin huoneeseen.
Tänään, oltuaan ensi kerran Herran pöydän ääressä, oli Eevin usko vakaa ja luottamus luja, vaan tulisiko se aina sellaisena pysymään?... Tohtori katsoi tytön vakavaa muotoa ja vastasi: "Hänen keuhkonsa ovat loppuun kuluneet, ikänsä ei ole pitkä; mutta päivä ja hetki, jolloin elonlanka katkeaa, on meille kuitenkin tietämätön."
Taivas oli hehkua täynnä, ja hehkua heijastivat tunturihuiput. Oli ollut puhetta Eevin ja Erkin voimistumisesta, ja siihen jatkoi nyt Erkki iloisesti: »Pian saamme suunnata tiemme Suomen rannoille.» Suomen rannoille! Eevi säpsähti. Miksi tulikaan tuo ajatus hänelle niin odottamattomana ja niin mieltä ahdistavana? Olisihan hänen pitänyt sitä muistaa.
Heikki ajatteli, että ehkä on yksinäisyys hänelle helpoitukseksi, eihän se ihmettä olisi, mitäpä Heikin seurasta iloa. Mutta Eevin terveys oli käynyt huolestuttavan huonoksi. Siksi ei ollut hyvä jättää häntä yksin Maijan ja nuoren palvelustytön kanssa. Heikki oli tätä asiaa arvellut ja hän otti sen puheeksi kerran heidän istuessaan illallispöydässä. »Etkö, Eevi, voisi tehdä jotain voimistuaksesi?
Se oli kerrassaan ihanteellinen Eevin mielestä eikä hän muuta sen hartaammin halunnut kuin saada heihin tutustua, heitä rakastaa ja ja tyttärenä heidän luokseen tulla. Oi, miten hän heitä palvelisi, rakastaisi ja kunnioittaisi, Heikin vanhempia! Kaunis oli se kuva, jonka Eevi itselleen Heikistä loi, ja yhä kiihkeämmäksi kävi hänen rakkautensa.
Kun Heikkiä pitäjällä kiitettiin, kun hän saarnasi niin, että sanankuulijain sydämet vapisivat, ja pahan vallat tuntuivat järkkyvän perustuksiltaan, täytti autuas ilo Eevin sydämen, ja kyyneleet nousivat hänelle silmiin, hänen ajatellessaan että se oli hänen oma Heikkinsä, joka tuossa puhui, hän, joka sulkiessaan Eevin syliinsä sanoi olevansa rikkaampi maailman mahtavinta ja onnellisempi sadun sankaria.
Kun talvi tuli, loppuivat Eevin kävelyt koskenrannalle, ja hän sai tottua maalaiselämän hiljaisuuteen. Vieraita kävi nyt harvoin, eikä Eevillä ollut mitään erityistä työtäkään. Pitkät illat istui hän koruompeluksineen äitinsä seurassa, tahi jonkun romaanin ääressä omassa huoneessaan. Isää hän hyväili ja laski leikkiä hänen kanssaan.
Elsa oli yks' kaks' saanut oman pukunsa kuntoon ja istui nyt Eevin huoneessa kyyristyneenä sohvannurkkaan ahmien »Kertomuksia Suomen kansan historiasta». »Oh, sinua, että viitsit!» Eevi kääntyi Elsaan päin. »Ja vielä näin herttaisena ja runollisena huvitusten aikana!» »Liekö tuo peilaileminen sitten niin paljon runollisempaa?» Elsa nosti hetkeksi katseensa kirjasta.
»Elsa, rakas Elsa!» Eevi hymyili läpi kyynelten. »Tule viereeni tänne!» Hän veti Elsan sohvalle, jossa itse istui, ja siihen he jäivät hetkeksi kahden käsikädessä istumaan kuten niin usein ennen. »Nyt meidän täytyy pukea Eevi valmiiksi», tuli äiti muistuttamaan, ja Elsa se sitten hunnun ja seppeleen Eevin päähän kiinnitti. Sitte poistuivat kaikki jättäen Eevin yksin sulhastansa odottamaan.
Päivän Sana
Muut Etsivät