Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 7. marraskuuta 2025
Mutta kotiin tultua hän keitti mannaryynivelliä ja vei sitä vadillisen pikku Eeville. Se oli juuri päivää ennen tuota hiljaista ja kirkasta yötä. Eevi oli hapiasti syönyt velliään, eikä vielä milloinkaan ollut ruoka niin hyvälle maistunut.
He päättivät aluksi pitää kihlauksensa salassa, yksin vanhemmiltakin. Eevi pelkäsi, etteivät he hänen onnensa suuruutta käsittäisi, ehkäpä eivät siihen suostuisikaan. Salaperäisyys itsessäänkin oli sitäpaitsi viehättävää ja runollista kuin kuutamon hopeinen hohde hämärtävissä metsissä. Semmoinen juuri, lumoava, suuri ja salaperäinen oli nyt Eevinkin onni.
Eikä Eevi ainoastaan leikkiessään ollut herttainen, sen oli Heikki näinä päivinä nähnyt. Hän oli nähnyt hänen uupumattoman kärsivällisesti pienoisia hoitavan ja auttavan, oli nähnyt hänen niin äidillisen hellänä, vaikka itse oli vasta kuin umpustansa puhkeamassa, ja nyt, nyt näki hän lisäksi tämän herttaisen lapsekkaan leikin. Taisiko hän uskoa muuta kuin hyvää siitä, joka noin lapsia ymmärsi?
Eevi häntä hoiti ja suojasi kuin silmäteräänsä. Jos oli tuuli tai sateisia päiviä, ei hän saanut olla ulkona ensinkään, ja kauniillakin ilmalla oli varoitettava, ettei hän rasittuisi eikä vilustuisi.
»Hänellä näkyy olevan hyvä sydän», ajatteli Heikki, »kenties vain kasvatus on tehnyt hänet turhamaiseksi. Eihän ihminen tiedä, mitä toisen mielessä liikkuu.» »Hän on hellätunteinen ja runollinen sielu», ajatteli Eevi. »Nyt näin sen. Sain luoda ensi silmäyksen siihen kauniiseen, salaperäiseen maailmaan, joka hänen povessaan piilee.» Eevin mielestä katosi kokonaan ankaran pappismiehen kuva.
Yksinäiset haaveilut Soinamossa vaihtuivat Helsingissä iloiseen toveri-elämään, huvituksiin ja koulutyttömäisiin ystävyysliittoihin, joihin Eevi antautui yhtä kiihkeästi kuin yksinäiselle haaveilulleen Soinamossa. Siten kului aika nopeaan kuin unelma.
Nyt oli hän levollinen, sillä hänen elämänsä onni oli Jumalan kädessä. Eevi epäröi hetken. Mutta kun hän nosti silmänsä ja näki Heikin rakkautta säteilevän katseen, unohti hän kaiken muun, kietoi kätensä Heikin kaulaan ja nyyhkytti kuin lapsi.
Eevi tunsi sen vaistomaisesti ja ajatteli, että tuskinpa Heikki olisi välittänyt, vaikka hän siihen paikkaan olisi sairastunut ja kuollut.
Miksi ei Heikin rakkaus enää samalta tuntunut? Kihlausaikana oli ollut toisin. Silloin oli Heikin rakkaus ollut Eevin suurin onni, ja joskin Heikki silloinkin oli ollut ankara, oli Eevi hänessä omantuntonsa ääntä kuullut. Olikohan hän nyt käynyt kuuroksi tuolle sisäiselle äänelle? Hän säpsähti. Ei, sitä ei hän tahtonut.
»Odotahan vähän, Erkki.» Eevi hypähti ketterästi maahan ja suuntasi matkansa keittiötä kohden. Kun Heikki huomasi jääneensä kahden Erkin kanssa, käytti hän tilaisuutta hyväkseen ja läheni. »Käytkö sinä koulua?» Hän seisoi hajasäärin ja kysyvänä Erkin edessä. »Syksyllä pitää minun lähteä lyseoon. Minä tulen toiselle luokalle. Olen lukenut täällä kotona.» »Onko se sinusta ikävää?»
Päivän Sana
Muut Etsivät