United States or Puerto Rico ? Vote for the TOP Country of the Week !


Rakkaudesta liikutettuna antoi Hedvig hänen tietää, minkä ankkurisijan elämän myrskyjä vastaan hänen sydämensä Arvidille ikuisesti oli varannut, ja Arvid kuunteli häntä kuin pyhimystä, jonka esirukouksista hän oli varma.

Miehillä näytti olevan kiire, ja pian oli koivu poikki sahattu, jonka jälkeen he mittasivat noin kahden kyynärän pituisen kappaleen poistettavaksi rungosta. Arvid oli huomaavinaan, että se kappale, jota työmiehet alkoivat sahata erilleen, juuri oli se paikka, johon Hedvig ja hän muinoin olivat nimensä piirtäneet. Hän meni lähemmäksi ja katseli runkoa.

Arvid nousi seisomaan, katsahti merkitsevästi ympärilleen ja kysyi rohkeasti, mutta samalla arvokkaasti nuorelta ylioppilaalta: "Tunnetteko, herrani tämän paikan työnjohtajaa ja tahdotteko saattaa minut hänen luoksensa?" Ylioppilas ojensi kätensä Arvidia kohti, mutta tämä ei kiinnittänyt huomiotansa siihen.

Ja koska se, joka hyväksi vaimoksi aikoo, jo morsiamenakin tahtoo rakastettunsa toiveet täyttää, niin Julia, kumminkin toistaiseksi, aina sekä edeltä että jälkeen puolen-päivän nukahteli. Kerran kun Arvid luutnantti tarjousi hänelle tyynyksi, kuultiin hänen puoleksi hymyten närkästyneenä sanovan: "minä vakuutan sinulle, että kohta rupean sinua täydestä todesta sellaisena pitämään". Sokea.

Kummastellen ylioppilas pysähtyi ja kysyi, osoittaen tyhjää pulloa miehen jalkain juuressa: "Oletteko juovuksissa, mies?" Arvid pidätti itkunsa ja katsahti nuorukaista. Pää oikean kätensä varassa vastasi hän: "Se oli äsken täynnä; viinan olen kaatanut tähän hävityksen maahan." Suuremmalla myötätuntoisuudella kuin äsken kysyi ylioppilas taas: "Sanokaahan oletteko kipeä, niin haen teille apua."

Me seurasimme hiljaa perässä, mutta nyt satuimme tuohon Arvid luutnantin "pahan-päiväiseen" sumuun, joka seisoi ikään kuin kiviseinä puutarhan ja linnan-pihan välillä. Nyt vasta havaitsimme, että Julia oli ilman isoa huivia. Minä en ollut paljon paremmin varustettuna.

Samaa yleistä merkitystä ei ole Arvid Järnefeltin myöhemmällä kirjallisella toiminnalla. Mutta sitä suurempi on niiden yksilöllinen mielenkiinto puhtaasti inhimillisinä todistuskappaleina. Tapahtuu taite tässä kirkkaassa ja väkevässä hengessä, taikka niinkuin hän itse sitä nimittää: Heräämiseni.

"Voi, Piete!" huokasi Julia, "minä olen onnetoin, minä olen kovin onnetoin! täytyykö minun koko elin-ajakseni sellaiseksi jäädä?" Ennenkuin ennätin vastata, tuli Arvid luutnantti portaille ja huudahti haukotellen: "mitä hiidessä sinä täällä teet, Julia? seisot ja kylmetytät itsesi, saat nuhaa ja rintatautia. Tule sisälle taas, kultani. Luulenpa, että jo on ruvettu pöytääkin kattamaan. Tulehan!"

Onhan niitä monta monituista vaimoa, joittenka miehet ovat verrattoman alhaisemmalla kannalla kuin Arvid, ja kuitenkin he ovat pyrkineet ja tulleet oivallisiksi perheen-emänniksi, ovat luoneet onnea ja hauskuutta ympärillensä ja nauttivat sitä onnellisuutta, jota täytetyn velvollisuuden ihana tunto aina tuottaa.

Sitten O. Manninen, joka suppeiden, täsmällisten säkeittensä taakse kätkee niin paljon syvää, surunvoittoista mielialaa ja resigneeratun järjen hiuksenhienoa sielunerittelyä. Sitten Ilmari Kianto, joka alkutuotantonsa yksinäisyystunnelmasta vähitellen, nähtävästi nuoren venäläisen kirjallisuuden ja Arvid Järnefeltin vaikutuksesta, kirkollisvastaiseen individualismiin kehittyy.