United States or Poland ? Vote for the TOP Country of the Week !
Armfelt oli kyllä saanut käskyn ratsuväellä lyödä takaisin yksityisiä vihollisosastoja ja suojella kansaa ryöstelemisistä kaikkialla, missä vaara oli suurin, mutta hänenkin täytyi vähitellen peräytyä suuren vihollisvoiman jaloista. Koko Uusimaa oli täynnänsä vihollisia ja tie oli avoinna Suomen pääkaupunkiin.
Vapaaherra *August Filip Armfelt*, syntynyt 1768, henkirakuunaväen luutnantti 1787, otti osaa Suomen sotaan 1788 90, ylennettiin kenraaliadjutantiksi 1792, kamariherra Venäjän keisarin hovissa 1819, kuoli 1839. Oli avioliitossa vuodesta 1796 *Johanna Lovisa Tauben* kanssa, joka syntyi 1779 ja kuoli 1846.
Kreivi Armfelt kertoo eräässä kirjeessä tästä asiasta seuraavasti: "Kaikkialla, jossa Venäläiset ovat kulkeneet, sekä ennen että jälkeen Viipurin valloitusta, ovat he polttaneet ja häväisseet, murhanneet ja rääkänneet syyttömiä asujamia.
Armfelt hengitti levollisemmin. »Me otamme huomioon teidän pojallisen kunnioituksenne», sanoi hän, »ja uskomme, ett'ei meidän täydy julistaa tuomiota, joka veisi vanhuksen surulla hautaan. Mutta nyt toiseen asiaan. Miksi on teidät tehty tämän joukon päämieheksi ja millä oikeudella te olette eronneet muusta nostoväestä? Niin toisella kuin toisellakin oli vain yksi velvollisuus: rientää armejaan.»
Tampereella tahtoi Armfelt taaskin pysähtyä; mutta täällä horjui ensi kerran suomalaisen sotamiehen, eli oikeammin sanoen, vielä tähteinä olevan nostoväen sitkeä kestävyys.
Armeijassa oli herännyt uutta luottamusta sen jälkeen kuin Lybecker oli viimeinkin kutsuttu sinne, missä hänen olisi pitänyt aina pysyä, nimittäin Tukholmaan, ja kenraalimajuri Armfelt oli toistaiseksi saanut ylipäällikkyyden. Mutta kykenisikö parhainkaan päällikkö enää korjaamaan hänen jälkiään? Sitä epäilivät kaikki, jotka asioita vähänkään ymmärsivät.
Siihen aikaan varttuivat puolikasvaneet pojat yhdessä päivässä miehiksi, ja vaarat kasvattivat parhaita sissejä, sillä armeijassa ei tultu miksikään. Senhän me vanhat tiedämme, puhui Hohti. Paitsi sitä lyhyttä aikaa, jolloin Armfelt komensi, luovutettiin, kuten jokainen tietää, Suomi miekan-iskutta.
Suuttumuksesta vavisten taisteli hän Apraksinia vastaan, ja me taistelisimme siellä vieläkin, ell'ei Armfeltia olisi voitettu siellä rannalla.» »Armfelt piti puoliaan kuin mies!» vakuutti Simo, »ja me löimme heidät ensin takaisin. He pakenivat jo ja me riemuitsimme, mutta järveltä ui esiin uusia joukkoja, kiinnittäen mutaiset lauttansa Mallasveden rantaan.
»Ei yhtään venäläistä!» kuului joukosta vastaus. »Ei yhtään venäläistä!» toisti Armfelt. Suomalaisia vihollisen puvussa! Kavallusta! Ei, se ei ole mahdollista! Mitä tämä kaikki merkitsee?» Syvää äänettömyyttä kesti hetkisen. »Mitä tämä merkitsee?» kysyi Armfelt uudestaan, silmät säihkyvinä. »Minä tahdon tietää kaikki.» Ei vieläkään kuulunut vastausta, mutta joukko aaltoili ja teki tilaa.
Eläköön kuningas!» »Eläköön!» huusivat sotamiehet vastaukseksi. »Eläköön Armfelt!» virkkoi Antero, juosten innoissaan esiin ja samassa tunkeutuivat kaikki kenraalin ympärille, ja riemun kaikuessa kohosi hän heidän käsissänsä ylös ilmaan. De la Barre lähestyi ja katseli kummastellen tuota outoa näytelmää.