Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 26. kesäkuuta 2025
Kyllä, kaikki valtiolliset vangit joutuvat ensiksi suojelusosastoon. No löivätkö teitä? Eivät, vaikka ei paljon puuttunutkaan. Kun minut vietiin sisälle, sain jäädä isoon etuhuoneeseen hetkeksi odottamaan. Mitäs seisot? Kävele! karjasi minulle eräs santarmi. Kuu minä aloin kävellä, karjasi toinen: Mitä kävelet, seiso alallas! Koettivat siten ärsyttää, päästäkseen lyömään.
Vaan kävikin niin nolosti, että toisen jalan seisoessa karilla toinen, johon kiireessä oli tarttunut tohveli pahus, ei ylettynytkään saarelle asti, joten suistuin suin päin mereen. Siitä kylmästä kylvystä päästyäni häin tuskin hengissä maihin, aloin juosta minkä kerkesin Libyan erämaahan, päiväpaisteeseen näet kuivumaan.
Viimein huomasin että herra de Montrevert siinä niin köristi maatessaan muutaman askeleen päässä minusta. Minä olin pitänyt häntä kuolleena. Hän makasi levitetyin käsin, kasvot maata vasten. Tämä mies oli ollut hyvä minua kohtaan; minä arvelin, etten voisi antaa hänen kuolla siten, kasvot maata vasten, ja aloin hiljaa ryömiä hänen luokseen. Kaksi ruumista oli meidän välillämme.
Astuin alas rappusista ja aloin juosta kuin hullu tuona kauniina, kirkkaana kevät aamuna. Taivaan ranta oli aivan valkoinen, siellä täällä vaan näkyi hienon hienoja sinisiä ja ruusunpunaisia väreitä. Vaalea aurinko loisti juuri kuin hopealamppu, josta säteet valosateena levisivät Durance virtaan.
Jotain tuttua heissä oli mielestäni, vaan en jaksanut muistaa missä olin heitä nähnyt ja keitä he olivat. Taudistani toinnuin vähitellen ja aloin voimistua entiselleni. Minua yhä sanottiin "numero kahdeksitoista;" ja numero kaksitoista oli heidän luullakseen joku juutalainen, pitkäpartainen kun olin näet.
Mutta samalla kuin aloin jälleen saada takaisin entisen elämänhaluni, tunsin, etteivät kirjat minua enää täysin tyydyttäneet, ja että minun tulisi elämästä, todellisesta elämästä etsiä ja löytää tukea uudelle katsantotavalleni ja saada vapaampi ala edistyvälle kehitykselleni. Katsoen minun kasvatukseeni ja suku-asemaani ei minulla ollut muuta tilaisuutta siihen kuin seuraelämä.
Pääasia nyt aluksi, että lakkaamatta puhun ja pidän hänen huomiotaan vireillä. Jos puhun turhaan, on se pieni vaiva, mutta jos hän palaa, olenhan kaikki voittanut. Ja niin minä aloin jutella hänelle, istuen siellä mäen harjanteella, tietämättä kuunteleeko hän minua vai ei. Kuule siis tarkkaan, sanoin minä, niin kerron sinulle, mitä tulee sinun kuoltuasi.
Mutta kun kolmas vuosi koitti eikä näkynyt vieläkään valonpilkkua siinä keski-yön pimeydessä, jonka tunsin pääni päälle seisahtaneen, tuli kauhu ja tuskan hiki minulle ja minä aloin hätäisesti kysellä itseltäni: Mitä tämä on? Varmaan on nyt jotakin hullusti! Leikkivätkö korkeammat voimat minulla taikka olenko minä sielunsilmäni kadottanut?
»Viepikö se pois mukanaan?» kysyin vähän pelossani, että jos tuo vienee sen löytökäisen. »Ei suinkaan se vie», sanoi äiti. »Eikö tuo antane minulle tuota.» Vieras naurusuin toi sen vasun äidin viereen. Kun näin että se annettiin äidille, niin aloin houkutella sitä vierasta hakemaan toista minullekin. Vaan äiti sanoi, että »pidetään yhteisesti tämä. Saat veikoksesi.»
»Pidetään», sanoin vähän verran ilossani ja aloin koetella etusormellani pienen pojan nokkaa ja poskia. Se oli minusta niin mieluinen, yhtä mieluinen kuin puuhevonen, jonka Pekka oli minulle tehnyt siellä toisessa talossa. Sitä hevosta minä sille näyttelemäänkin heti, vaan eihän tuo sitä nähnyt. Huuti ja melusi vaan. Kuitenkin oli se minusta mieluinen.
Päivän Sana
Muut Etsivät