Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 29. heinäkuuta 2025
Se tuli niin yllättävänä ja Aletten kasvoissa kuvastui semmoinen hämmästys, että Jakob riensi pois huoneesta. Hän tempasi auki konttorin oven... Hän istui tuijottaen lattiaan, katsoi ja mietti ja havaitsi, että menee päin mäntyyn... Hän raastoi ja uhrautui Aletten ja kodin hyväksi eikö hänkin saattanut odottaa jotakin...
He sanoivat sen uudestaan joka päivä, milloin vain toinen heistä oli ollut käymässä kaupungilla tai Jakob istunut pari tuntia konttorissaan; oli niin sanomattoman suloista tuntea Aletten läsnäolo ikäänkuin ilmakehässä, tietää hänen olevan päivällisen laitossa tai nähdä hänen olkihattunsa nyökkäävän jossakin paikassa puutarhassa, tuolla alhaalla krassi- ja porkkanamaiden luona tai marjapensaiden keskellä.
Pitkät ajat hän saattoi päiväisin seisoa ikkunassa katselemassa maisemaa, joka metsineen ja taloineen laskeutui alas jokea kohti tuonne sillalle, missä hänen vaununsa, kaksi hevosta edessä, vielä iloisesti vierivät, ja tielle, jota hän niin monet kerrat oli Aletten kanssa ajanut menneinä nuoruuspäivinään, jolloin hän uskoi, että onni ja rakkaus olivat hänen mukanaan vaunuissa.
Mutta sitten kumpiko kummeista oli kantava lasta kasteelle, Aletten äitikö Tönsbergistä vai täti Vosgraff? Tästä syntyi pulma, jota oli ihan mahdoton ratkaista. Rouva Vosgraff oli mielestään itseoikeutettu tähän tehtävään; hän oli lähettänyt kauniin ristiäispuvun ja ilmoittanut aikovansa Vosgraffin kanssa saapua ristiäisiin.
Niin sitä tottuu kulkemaan yksin... Ja sillä tavoin yhdyselämä luhistuu raunioiksi!» virkkoi hän liikutuksen valtaamana. Hän istui tuijottaen eteensä. Aletten kasvot ikäänkuin siirtyivät kauas hänestä. Oli, kuin he olisivat joutuneet seisomaan kumpikin eri puolella jokea voimatta päästä sen poikki toisensa luo, vaikka molemmat halusivat... Joen? Koko elämän juoksun virta heidät erotti!
Lopuksi hän tahtoi huomauttaa, ettei hänen isäänsä eikä äitiänsä oltu reputettu, vaan juuri hänet itse Johan Henrik. Aletten mielestä isän kirje oli sydämetön. Nyt juuri, kun poikaa oli kohdannut niin suuri onnettomuus, hän olisi kaivannut hiukan rakkautta ja lohdutusta!
»No, nythän itsekin myönnät, että minulla on kiire.» »Kuulehan, minä autan sinua» hän seurasi Aletten jälkeen... »Tiedätkö, et voi keksiä mitään, joka soveltuu sinulle paremmin kuin tuollainen väljä pusero ja punainen esiliina solmittuna vyötäisillesi»...
Ja tätä elämää poika piti yön toisensa jälkeen, niin että Alette vihdoin oli nääntyä, hänen kun täytyi kävellä edestakaisin poika sylissä. Hän hyräili ja lauleli. Jakob ei olisi luullut Aletten osaavan niin monta kehtolaulua.
Ja kun hän kerran sattumalta kulki Jakobin ohi tämän istuessa keinutuolissa koettaen kiinnittää kaiken huomionsa sanomalehteen, tarttui Jakob äkkiä häntä käsivarteen ja veti hänet luokseen. »Voi!» puhkesi hän hiljaa sanomaan laskien Aletten käden otsalleen »kuinka minä välisti kaipaan, kaipaan niin uskomattomasti edes yhtä ainoaa hellää sanaa»...
»Ystäväiseni, tämä on katkeraa... Ja niin sääli sinua, ja minua myös» Hän tunsi Aletten lämpimät, kosteat kasvot poskellaan ja miten hänen ruumiinsa hytkähteli kouristuksentapaisesti hänen nyyhkyttäessään. Hän silitteli hänen tukkaansa koneellisesti, silitteli silittelemistään... »Meidän täytyy mukautua» sanoi hän alistuvaisesti. »Tyhjyyteenkö?» lausui Alette nousten äkkiä ylös...
Päivän Sana
Muut Etsivät