United States or Senegal ? Vote for the TOP Country of the Week !
Valtamme maata ettei saastuttaisi Sen oma ravitsema, kallis veri; Ja silmämme kun kammoo nähdä haavaa Kamalaa, kansaismiekan viiltämää; Ja koska näyttää, että korskan mielen Taivasta tavottava kotkan-lento Ja kateus, jok' ei kilpailijaa kärsi, On teitä yllyttänyt rikkomaan Kuninkaan rauhan, joka lapsen-untaan Maan kehdoss' uinuu hennoin henkäyksin; Ja koska voisi rummun jylhä pauhu, Rämäkän torven pelottava räikkä Ja raudan vihan kalske rajoiltamme Sulo-rauhan kaikottaa ja saada meidät Kahlaamaan oman heimon veressä, Niin maistamme näin teidät karkoitamme.
Ja tässä, täss' on tämä maa, sen näkee silmämme; me kättä voimme oientaa ja vettä, rantaa osoittaa ja sanoa: kas tuoss' on se, maa armas isäimme. Jos loistoon meitä saatettais vaikk' kultapilviä, miss' itkien ei huoattais, vaan tähtein riemun sielu sais, ois tähän köyhään kotihin halumme kuitenkin.
Mutta jos me rohkeasti menemme aaveen luo, ojennamme käsiämme tarttuaksemme siihen, katsos! se häviää tyhjään ilmaan, silmämme pilkkanäkö on haihtunut, eikä aaveet enää meitä milloinkaan tule vaivaamaan. Niin mahtaa olla minun sielun-harhauksenkin laita.
Silmämme hakivat varsinkin sitä, joka symbolisoi Strassburgia ja josta olimme kuulleet, että se aina oli suruharson peittämä, merkiksi siitä, että Ranska-äiti oli menettänyt tämän kukoistavan tyttärensä.
Pugatshev otti paperin ja katseli sitä kauan aikaa hyvin painavan näköisenä. "Sinä kirjoitat niin kummallisesti", sanoi hän viimein. "Meidän kirkkaat silmämme eivät saa tästä mitään selvää. Missä ylimmäinen sihteerini?" Nuori sukkela mies korpraalin univormussa riensi Pugatshevin luo. "Lue ääneen", sanoi valekeisari, antaen hänelle paperin.
Kävimme kaaressa suon raskaan rantaa välillä märkyyden ja kuivan reunan, päin silmät niihin, jotka nielee muta. Tulimme tornin juurelle me vihdoin. Kahdeksas laulu Ma jatkan: kauan ennen kuin jo luokse tuon tornin korkean me saavuimmekaan, nous silmämme sen huippuun, josta kaksi löi pientä liekkiä. Myös näimme, kuinka etäältä kolmas merkkiin tuohon vastas, niin kaukaa, että tuskin silmä kantoi.
Ja tässä, täss'on tämä maa, sen näkee silmämme; me kättä voimme oientaa ja vettä, rantaa osoittaa ja sanoa: kas tuoss' on se, maa armas isäimme! Jos loistoon meitä saatettais vaikk' kultapilvihin, miss' itkien ei huoattais, vaan tähtein riemun sielu sais, ois tähän kurjaan kotihin halumme kumminkin.
Ja mitä on se salaperäisyyden täyttämä, joka ihmistä kaikkialla kohtaa? Onko se ilmiöiden takaista käsittämätöntä, jumalallista, jota unenpainamat silmämme eivät huomaa, vai onko se vain meiltä peitetyn, meiltä suljetun maailman vastausta vaistomaisesti ilmenevään palavaan pyrkimykseemme päästä kaiken perille, kaipaukseemme syventyä olioiden olemukseen, kun olemme ensin oivaltaneet oman itsemme.
ENOBARBUS. Jotakin voisitte sentään kieltää, omaksi turvaksenne; olette ollut aika rosvo vesillä. MENAS. Ja te maalla. ENOBARBUS. Siinä kohden minä maatoimeni kiellän. Rauhan kämmen, Menas! Jos silmämme olisivat vakojia, niin saavuttaisivatpa tässä kaksi rosvoa toistansa suutelemasta. MENAS. Kaikilla ihmisillä on kasvot rehelliset, miten sitten käsien laita lieneekin.
Huolimatta siitä, että äärettömän pieni hiuke liittyy, ilman näkyvää toivoa, äärettömän pieneen, ja vaikka silmämme, joka näkee niin vähän, katselee kaikkea tätä mitään näkemättä, edistyy vahatyö, joka ei pysähdy päivin eikä öin, erinomaisen nopeasti.