United States or Nauru ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hän yritti vielä viimeisen kerran voittaa seuran mielialan puolelleen ja päästä itse pois lumouksestaan, koettaen kääntää kaikki leikiksi ja sanoa huolettomalla äänellä: En minä oikeastaan tätä tahtonut sanoa... Mitäs sitten? kuului jostain kuiva, puoleksi ivallinen kysymys. Ei mitään tämän enempää. Maljasi sitten! Eläköön puhuja!
Vihdoin taukosi laulu, mutta lumouksestaan syyllinen ei herännyt. Neiti oli istunut ruohokentälle. Kapteeni lähestyi häntä hiljaan, niin hiljaan, kuin olisi hän pelännyt, että vähäisinkin tuulen löyhkä olisi saanut ilmiön katoomaan. Muudan askele vielä ja hän seisoi neiden vieressä. Lintu lauloi puistossa. Neiti avasi silmänsä ja näki oudon miehen ihan vieressänsä.
Kuuma pohjalaisverikö se kiehui pikku-veljenkin suonissa, vai mikä se pani nuo kirkkaat silmät noin tummenemaan ja salamoimaan? Ei arvannut kukaan, että metsän sinipiikanen ei päästänyt pikku-veljeä lumouksestaan. Tuli sitten kevät, ja pikku-veljestä piti tehtämän ylioppilas. Hän oli silloin jo lähemmä 20-vuotias, sillä kovin hitaasti olivat käyneet pikku-veljen luvut.
Munkki kauhistunut ja herännyt lumouksestaan. Ollut kuin sana olisi otettu hänen suustaan. Sysännyt tytön sylistään, ja kiirehtinyt ulos tyrmästä. Tyttö tahtonut juosta itkien hänen jälestään. Vaipunut maahan, noussut ylös, langennut jälleen ja parahtanut epätoivoisesti. Munkki kulkenut yöhön yksinään ja viettänyt sen rukouksissa. Nähnyt murtuvin mielin aamun koittavaksi.
Tätä käytti Björn astuakseen Nevalaisen luo, ottaakseen nahkahihnan ja sitoakseen Sipolta kädet seljän taa. Nyt Nevalainen kavahti ikäänkuin horroksista, syvään huoaten. Hän oli päässyt lumouksestaan ja olisi nyt taas ollut valmis tekemään vastarintaa, mutta se oli jo myöhäistä. "Noidan ennustus kävi toteen", mutisi Nevalainen.
Se ei käy laatuun tytöllen. Hän lumottuna vieläkin Samalla niityll' ainiaan On kiintyneenä jaloistaan. Näin hänet siellä eilenkin. Mut kunhan täst'ees tyttönen Käy käsineittä, kengittä Ja avopäisnä niityllä, Ja tuuli silloin käännäksen, Niin taas se tyttö vuorostaan Muuttuupi silloin ruusuksi, Ja Verna Roosa vapaaksi Jo pääsee lumouksestaan. Niin vaarallista tyttöjen On hatutta ja harsotta.
Kolmeen pitkään vuorokauteen ei ollut Maria sanaakaan sanonut. Ja vihdoin, kun hänen kielensä lumouksestaan vapautui, oli hänen ensi sanansa sama kuin se, joka kolmea päivää ennen oli ollut viimeinen. «Johannes! Johannes!« huusi hän. Ken nyt olisi hänen tuntenut samaksi Mariaksi, joka niin nykyisin vielä oli ollut ilon kuva!