Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 6. kesäkuuta 2025
Yhä selvemmin ne muistuttivat omia entisiä aikoja, ja senpä johdosta niitä lienee näin nyt tullutkin ajatelleeksi ja näin tarkkaan muistaneeksi. Mutta sepä se huoletti ja siitä hän aina oli epätietoinen, minkälaiseksi tytön elämä maailmassa tulisi ... ja olisiko hyvä, jos tulisi semmoiseksi yhäkin kuin oli omakin ollut.
Sen lisäksi ihmeteltiin ja rakastetiinkin meillä niinkuin muuallakin sitä nerokasta uutta kirjallisuutta, joka yht'äkkiä hämmästytti koko sivistyneen maailman ja joka yhäkin vielä viettää riemujuhlia, missä sitä opitaan tuntemaan. Mutta sitten tuli se, mikä tuli, ja herttainen hymyily muuttui ensin totisuudeksi ja sitten jäykkyydeksi.
Oli silloin ja on vieläkin minulle arvoitus, miksi niin oli, mutta niin on yhäkin vielä useimmissa pikkukaupungeissa. Pihamaa, johon ajoimme, oli pellon tapainen, jossa kasvoi kukkia ja potaattia. Vastaan tuli meitä ottamaan kaksi vanhaa neitiä, joiden huostaan tiesin tulevani uskotuksi. Sill'aikaa kuin toinen jäi isälle tallia näyttämään, otti toinen minut haltuunsa ja vei huoneeseen.
Vot juttu! nauroi hän onnellisena ja Ropotti tupakoi märkänä ja siksi oli Iivanalla yhäkin hauskempi olo. Ja lopuksi selitti hän sälleillensä toimessaan, perinpohjin, mikä erotus on varsinaisen tshuhnan ja suomalaisen välillä. Tshuhna, vot, selitti hän.
Joulun aikaan kävimme Wienissä viettääksemme juhlapäivät sukulaisteni luona. Isäni oli nyt kokonaan sopinut Fredrikin kanssa, kun hän huomasi, että hänen entiset epäilyksensä olivat turhia; mutta sekä hänen että täti Marian mielestä olin vielä yhäkin »huonoissa» naimisissa.
Hän on hellä ja hyvä ja ystävällinen ja tahtoo yhäkin pidättää minua luonaan. Hän vakuuttaa, että hän oli heti kohta mieltynyt minuun. Ei voi olla puhettakaan siitä, että nyt kohta menisin ja jättäisin hänet. Koko yön, aamuun saakka tahtoo hän nukkua vierelläni. Ja hän kietoo peitteen ympärillemme ja hakee suojaa päällensä rintaani vasten. Minun täytyy usein tulla tänne, hän on kotona joka päivä.
Bernhard syleili isäänsä; hellämielinen nuorukainen itki kuin lapsi. Sen tehtyään poistui hän nopein askelin. Tammikuun 29 päivä valkeni. Pakkanen oli yhäkin vain kiihtynyt. Jo aamun koittaessa oli koko sotajoukko valmiina lähtöön. Jäätä oli tarkastettu ja se kantoi. Varovainen Dahlberg ei vieläkään siihen luottanut täydellisesti.
Mutta isännän hampaat olivat yhäkin lujasti yhteen puristetut, laajat kasvotkin olivat kurtistuneet tuskaisen näköisiksi ja melkein kokoon, ja väliin kuului: äh ... äh ... äh. Emäntä ei tästä ollut tietävinään, pujotti vaan kiireimmän kautta puhtaita lämpimiä vaatteita isännän päälle ja puheli: Kyllä kai siitä nyt veri lähti, jos siitä lienee tehoa. Ja sanoohan ne muutamat siitä olevankin.
»Syvempi puoli, syvempi puoli, vie koirille se syvempi puolesi», katkasi taas Jukke Antin puheen ja käänti päätään halveksivan näköisesti näyttääkseen siten, ettei hän viitsi kuulla koko puhetta. »Sinä näyt yhäkin olevan minulle vihassa, mutta minä en ole sinulle enää vihassa ja pyydän anteeksi entistä vihaani», sanoi Antti ystävällisesti.
Nyt liian hätiköimisen painosta syöksyi veri päähän, että päätä huimasi ja ei pysynyt pystyssä, vaan täytyi kaatua vuoteelle, missä maailma meni aivan mustaksi silmissä ettei nähnyt mitään. Nyt Kaisan hätäileminen muuttui yhäkin tuskaisemmaksi, hän melkein huusi: "Voi, voi sokeaksiko tulin! Voi, rakas Jumala. Sokeaksiko tulin! Oi, etten näe edes rovastia... Oi, oi, että upposokeaksi.
Päivän Sana
Muut Etsivät