Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 3. heinäkuuta 2025
Hän ei poikennut Viipuriin vaan ajoi lähimmälle rautatieasemalle, jonka odotushuoneessa, mustaksi maalatulla pöydällä, suuren posliinisen vesikannun vieressä hän kirjoitti sähkösanoman tapaisen kirjelapun Uunolle. Hän alkoi kirjoittaa: "Rakas Uuno. Lähtenyt tänään Helsinkiin. Toivotan onnea."
Jaa no, hyvää yötä sitten, sanoi Henrik vähän ajan kuluttua ja vähän oudostellen, sillä ei hän eläissään ollut vielä Uunolle sanonut hyvää yötä. Hyvää yötä, sanoi Uuno huolimattomasti ja kääntyi sängyssänsä. Siinä he makasivat kaksi veljestä pimeässä ihankuin kaksi samaan huoneeseen sattunutta vierasta matkustajaa, jotka olivat vasta vähän tutustuneet keskenänsä.
Ne olivat viattomia, reippaita, usein marssin tahtiin meneviä kappaleita, ja toisinaan, omituinen innostus tuntui niiden äkillisesti muuttuvissa repriiseissä. Kitarrin heikko, hymisevä ääni vei mielen kauas pois nykyhetkistä, kauas entisyyteen, hänen omiin, Henrikille ja Uunolle tuttuihin kertomuksiin hänen nuoruutensa päivistä, silloisista tavoista ja tapahtumista.
Omituista, sanoi Henrik ihmetellen, minä luulen, että hän suuttui siitä, ettemme menneet sisälle. Mamma, mennään nyt. Mutta olihan se ihan tyytyväinen jälestäpäin, nauroi ja jutteli. Ei, ei se voi olla sitä. Mutta voimmehan mennä. Ja mamma nousi mennäkseen Henrikille ja Uunolle huoneita näyttämään.
Hyvää yötä sanoessa Alina pidätti Henrikin kättä niinkuin olisi tahtonut jotakin sanoa, mutta muutti sitten aikeensa ja vaan itsekseen huokasi. Hän meni ensimäisenä ulos huoneesta. Henrikille ja Uunolle oli makuusijat valmistetut saliin. Sänkyjen puutteesta oli toinen sija laitettu lattialle. Henrik sanoi rakastavansa maata lattialla ja otti siis sen sijan.
Puut juoksivat heidän ohitsensa, ensin yksi: vielä he näkyivät, sitten toinen ja kolmas: vilahtivat vieläkin peräkkäin Alina, mamma, Johannes; sitten tuli tuuhea tuomi ja kaikki muut puut, eikä heitä enää näkynyt. Ensimäisen osan loppu. No, oliko lystiä? sanoi Henrik Uunolle, niinkuin heillä oli tapana ennen lapsena kysyä toisiltaan.
Henrikin seurassa hän ei oikein viihtynyt, ei tiennyt mistä puhua. Samoin hän omassa kodissaan ei tiennyt paljon lapsistaan ja oli jotenkin tyly Hannalle. Hanna kuitenkin yhä entiseen tapaansa katsoi häntä huolestuneena silmiin, niinkuin peläten loukanneensa, ja niinkuin Henrik kuvaili hänen tehneen silloin kuin muinoin toi Uunolle valokuvaansa asemalle.
Hän meni ja aukasi taas täälläkin ikkunan ja se tuulahdus, joka lehahti sisälle, uudinta kohottaen, tuntui hänestä tulevan jostain kaukaa meriltä, jossa suuret ulkomaan matkustajalaivat kyntävät vettä, ja tuntui niin hauskalta ja vapaalta, kun hän ei ollut sidottu mihinkään tämmöiseen nurkkaan, kuten Johannes. Hän sanoi Uunolle sykähtävällä sydämmellä: Me siis matkustamme.
Uunolle hyvästiä sanoessaan Henrik vielä varmemmin ymmärsi, että hänen on luopuminen kaikesta.
Päivän Sana
Muut Etsivät