United States or Somalia ? Vote for the TOP Country of the Week !
"Mitä joutavia sinä nyt, mitä se unohtuu. Kyllähän minä tuon vertasen maksan kun jaksan, mutta en minä nyt jaksa." Katseltiin hetkinen ilmaan kun ei tuntunut olevan mitään sanomista. Pahat oli isännällä paikat. Ei uskaltanut julkisesti suututtelemaankaan ruveta ... olisi Matti ehkä ruvennut tyhjäksi tekemään, kun ei ollut vieraitamiehiäkään olemassa, joilla olisi voinut saatavansa toteen näyttää.
Erittäin ilahduttava on se uusi kehitysaste, joka tässä Maria Jotunin kuvauksessa hänen aikaisempaan tuotantoonsa verrattuna esiintyy. Jos siinä useinkin tuntui pohjalla kipeä katkeruus ja uhma, niin on hänen tarkastelunsa nyt intohimottoman rauhallinen, sovinnollinen kuin elämä itse, johon kaikki unohtuu.
Mutta miehiltä nouseminen unohtuu, he vain kääntyvät päin ja katsovat hämmästyneinä Olaviin: 'mikä sen nyt tuli sehän puhuu samalla väräjävällä, tukehtuneella äänellä kuin tuo ukko äsken? »No pojat!» virkkoo Olavi uudelleen miltei tuimasti, kääntyy nopeasti ja astuu rantaanpäin. Miehet katsahtavat vielä kerran hänen jälkeensä, sammuttavat nuotion ja rientävät jälessä. »Ei!
Mutta nyt on siitä kulunut neljäkymmentäyksi vuotta, ja ihmisen muisto maan päällä on kuin ammuttu etulatinki: se suitsuaa vähän aikaa, ja sitten se sammuu aamukasteessa ja tallataan ja unohtuu. Sarkatakki oli oikeassa. Tultuaan kirkkomaalle etsivät he turhaan niitä kolmea hautakiveä, jotka Bernhard Bertelsköld ennen muinoin oli piirustanut jälkeentulevaisten muistoksi.
Teidän majesteettinne rinnalla unohtuu kaikki se, mitä ennen on tapahtunut vastasi neiti Regina nousten kunnioittavasti seisoalleen siltä korkealta, punaisella päällystetyltä tuolilta, millä hän oli istunut. Mutta hänen poskensa kalpenivat yhä enemmän hänen näin puhuessaan ja muistuttivat liiankin selvästi siitä, mitä oli tapahtunut, ja että hän vieläkin oli vanki. Ettekö voi hyvin, neitiseni?
Yksi seikka kehkiää laveammaksi täällä, toinen tuolla, paikallisten olojen vaikutuksesta; joku taru voi kokonaan haihtua muistosta, toinen sekaantuu sille alkuansa outoon yhteyteen. Paikoittain unohtuu päätapauskin ja joku muu runoelman osa tulee uudeksi keskukseksi, jonka ympärille suuri osa hajonneen vanhan kokonaisuuden pilstareita liittyy yhteen.
Minä tunnen sen itsestäni, minä tunnen miten tämmöinen ylellisyys laimentaa tunnettamme toisia kohtaan, aivan unohtuu miltä kärsiminen tuntuu, kun ei itsellä ole kärsimyksiä, joutuu niin etäälle kaikista köyhistä, ettei enää voi tuntea heidän tavallaan eikä heidän kanssansa, vaan sen sijaan keskustellaan kylmästi yhteiskunnallisista epäoloista ja miten niitä voitaisiin korjaella.
Kun on virkeä aamupäivä, kun kadut ovat täynnä liikettä ja vilinää, ja kun menee itse virran mukana, niin sitoutuu silmä siihen, siinä löytää näkemistä ja sitä on huvitettu tarkastamasta. Mutta kun lähenee ilta, kun kadut ovat tyhjiä ja taloissa nukutaan, niin unohtuu edellinen mieliala ja sijaan tulee toinen.
Kun hänen herätessään Väinämöinen kysyy, onko Sampo laadittu, vastaa Ilmarinen muistonsa nojalla, että laadittu se on ja ruumiin kätköissä se on, mukana hänellä sitä ei ole. Ei Ilmarinen myöskään ole saanut Pohjan neittä. Siinä suhteessa hän on samassa asemassa kuin Lemminkäinen, vaikka muuten on neidon nähnyt. Ja moneksi aikaa unohtuu nyt Ilmariselta hänen kohtalokas kokemuksensa.
Ylinnä katoo vihreys ja muuttuu harmaan punertavaksi kallioseinäksi ja sen yläpuolella alkaa lumivaippa. Ja kun silmä on kerran siihen seisottunut, ei se siitä irtaudu. Unohtuu äsken ihailemani kirkas vesi, unohtuu kaupungit ja mahtavat vuorenseinät, en näe mitään muuta, en välitä muuta katsella kuin noita taivaiden rajalla heloittavia lumihuippuja.