Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 4. marraskuuta 2025
Naiset metsänrinteellä olivat niin täynnänsä ystävällisintä hymyä ja niin luonnolliselta tuntuvaa huomaavaisuutta, että Henrik siellä unohti tarkastuksensa ja saavutti jälleen entisen hyväntuulen. Neiti Selig oli tavattoman sievä. Hän oli puettu kuin kevein keijukainen, vaaleanpunaseen lyhyeen hameeseen ja samanvärisiin sukkiin, käsivarret puoleksi paljaina.
Vaikka hän niin tavattomasti pöyhistelikin korkean sukuperänsä perusteella, unohti hän kuitenkin sen kokonaan ja menetteli itse aivan ristiriitaisesti niiden uhkeiden periaatteiden kanssa, joita hän kielellään lakkaamatta kantoi, mennen avioliittoon naisen kanssa niistä piireistä, joista ei juuri ole tapana eikä pidä itselleen vaimoa ottaa.
Minä en ole juuri turhamainen, kuten tiedätte, mutta minua ilahuttaa joka tapauksessa, että tyttäreni on vieraana sellaisessa linnassa. Niin, huvitelkoon hän vaan, pikku lemmikkini, ja olkoon iloinen ja onnellinen!" Hän unohti kahvin juomisen.
Näky oli niin ihastuttava, että hän hetkiseksi unohti kaiken muun.
Eikä Koposesta milloinkaan muuta tullut kun halveksittu hylky, sillä toimiensa perustussyy oli kunnianhimo. Avullisen hyvä pää hänellä tosin oli, mutta kahta valtiopäivämiehen omaisuutta häneltä puuttui, nimittäin: rehellisyys ja taito. Hän kyllä yritti olla kansan mies, mutta unohti aina yhteisen hyvän, jos odotettavana oli valoa armon auringosta ylhäisiltä istuimilta.
Mutta hän oli niin kiihkoissansa, että hän kokonaan unohti ne taikasanat, joilla hän saisi oven avautumaan. Hän koetti muistutella mielessään jos jotakin ja lausui kaikkia mahdollisia sanoja, mutta aivan turhaan. Ovi pysyi liikkumatta, jäykkänä kuin seinä hänen edessänsä. Nytpä hän joutui kauhean tuskan valtaan.
Se alkoi näyttää Ellistä niin somalta, että hän unohti ikävänsä ja uhkansa ja jäi katselemaan, kuinka koivun oksat notkistuivat ja haavan lehdet lepattivat ja kuinka kaikki puut hiljaa huojuivat ja humisivat... Mikähän se oli noissa puissa, joka niin humisi, ja minkätähden lehdet lepattivat?... Ei tullut vastausta siihen, eikä sitä tarvittukaan... Mieli livahti muuanne... Onkohan paljon lehtiä puissa ... yksi, kaksi, kolme, viisi ... kymmenen ... sata ... kymmenen sataa ... tuhatta... Ei hän enää viitsinyt, paljon näkyi olevan...! Voi, jos hän olisi edes lintu ... tai olisi hänellä edes yksi siipi, niin lentäisi ylös tästä puiden tasalle ... ja jos olisi käki, niin kukkuisi, ja kukkuisi koko päivän ja yön!... Se koivu oli niin korkea, paljon korkeampi kuin talo ... saisi kukkua senkin latvassa, jos olisi siipi, jolla lentäisi... Kun olisi aivan yksin, ettei ketään muita koko talossa, niin nousisi jotenkuten niin korkealle kuin puiden oksat ja kiipeäisi, kiipeäisi ... oksalta oksalle ... latvaan ... ja pistäisi sieltä päänsä ulos oksien välitse tuolta ... tältä puolen puun ja katselisi ... olisi hiljaa hiiskumatta ... eikäpä kukaan tietäisikään, kun tulisivat kotiin.
Hän hyväili sitä, silitteli sitä, jopa suutelikin niin armaasti ja viehättävästi, että maisteri kesken nolouttaan unohti kaikki klassilliset unelmat ja toivoi olevansa tuommoinen pikkuinen, haavoitettu orava. "Antakaas kätenne, herra," sanoi neitonen, "minä hyppään alas." Maisteri otti kädestä, neitonen hyppäsi maahan. Ja mikä hyppäys! Niin, täynnä suloutta!
Vanhus kernaasti täytti pojan tahdon, veti pöydän sohvan eteen, tyhjensi suuren, rakennusaineita sisältävän kirstun sen päälle ja huomasi tyytyväisenä, että Feliks jo muutama minuuti sen jälkeen oli niin rakennuspuuhiinsa kiintynyt, että hän kaiken muun, jopa isänsä ja vanhan Steinin läsnäolonkin unohti.
Ester antoi hänelle anteeksi viime aikojen levottomuuden ja tuskan, hän unohti, että Bengt oli pettänyt lupauksensa käydä äitiä katsomassa; puolustavalla äänellä oli tuhansia keinoja pestä pois Bengtin viat...
Päivän Sana
Muut Etsivät