United States or Malaysia ? Vote for the TOP Country of the Week !
"Antakaa anteeksi, minä olen hirveästi tehnyt väärin teitä kohtaan," sanoi Ravn, ottaen rouvaa kiinni kädestä. "Te olette nyt myöskin kuulleet tunnustukseni eikä minulla ole muuta sanottavaa kuin kysyä, tahdotteko tulla vaimokseni."
Enkö voi silloin vaijeta, kun elämäni toiminta puolestani puhuu? Mutta omatuntoni ei vaikene. Se kolkuttaa yhä kovemmin. Se vaatii minua uhraamaan, uhraamaan oman itseni. Ja sen vaatimuksesta olen nyt päättänyt kertoa elämäni ihmiskunnalle, olen päättänyt paljastaa kaiken, mikä on piilossa ollut. Tunnustukseni on samalla rukous, rukous kaikkien onnetonten ja kärsivien puolesta. Armahtakaa heitä!
Minä tahdon tulla syntivelkaani tunnustamaan; jo kauan on se rasittanut omaatuntoani. Monesti olen aikonut tunnustaa pahat tekoni, mutta olen pelännyt maallista häpeää. Eilenkin, kun näin teidät kirkkotarhassa, aioin tunnustukseni tehdä, mutta en rohjennut. Kuulkaa nyt: Veljenne on syytön. Näpsä tuon ilkeän työn teki, josta Junnoa syytettiin.
Hellitä kahlees ja anna ne minulle, minä huvikseni niitä kannan monen syntini sovinnoksi». »Mitä tahdot? Selitä!» lausui Eerikki. »Kuule tunnustukseni: minä itse saatoin taskuus kellon, kostaakseni sinua. Viaton olet sinä. Ja nyt, kiroo minua, jo ennen kirottua. Sinä viaton olet». Vankivartia sanoi: »Sen on hän asianomaisille jo ilmoittanut vierasmiesten kuullessa.
En uskaltanut, enkä woinutkaan sitä järjestyksessä lukea, loin waan paikoittain siihen hätäisen yleissilmäyksen. Siitä jo huomasin, että tunnustukseni oli tullut lämpimästi wastaan otetuksi. Se hawainto rauhoitti mieltäni niin paljon, että woin kirjettä ruweta järkiään lukemaan.
Silloin koston pyynnöstä päätin ilmoittaa kaikki kreivi Normannille ja rupesin tännepäin kulkemaan. Tiellä lumimyrsky peitti minut maahan, jouduin tainnuksiin ja jos Jumala ei olisi lähettänyt Feliks'iä luokseni, niin makaisin nyt ruumiina metsässä. Tämä on, herra kreivi, tunnustukseni ja nyt otan vastaan nöyrästi rangaistuksen, minkä vaan minulle tahdotte antaa.
"Kunniasanani kautta, saraceni", sanoi kristitty, "jos tahdot kuulla suoran tunnustukseni, niin luulin tuota outoa olentoa itse paholaiseksi; ja kun hän on sukulaisiasi, en voinut tietää mitä salaisia perheseikkoja teillä saattoi olla toisillenne juteltavia, kun niin ystävällisesti vyöryitte yksissä tuossa kentällä".
Minä kadun, minä rukoilen sinua: anna minulle anteeksi, unhota minun rikokseni ja paha käytökseni! minä lupaan parannusta, minä parannan itseni toisen kerran elämässäni tunnen kuinka kallis olet minulle. Oi Kerttu! anna minulle anteeksi! Puheeni ajalla ei waimoni puhunut eikä ennättänyt puhua mitään, niin kiireinen ja hätäinen oli tunnustukseni hänelle.
Hän ei peljästynyt näitä huutoja, eikä niitä seuraavia rajuja liikuntoja, hän katseli vakavasti ympärilleen, tuo omituinen lujuus vielä kasvoissaan. Hän olisi puhunut taas, huolimatta tuosta metelistä ja noista inhon-osoituksista, vaan hänen veljensä ääni oli hänen ääntään väkevämpi. "Kansalainen, presidentti", huusi veli, "en ole vielä lopettanut. Pyydän saada lopettaa tunnustukseni.
Turhana sitä pitää ehkä vanha tuomarimmekin. Ei sitä todeksi uskottaisi.» »Mutta sittenkin»... »Mietihän nyt vielä asiata. Eihän sillä ole niin kiire,» hän sanoi. Mutta minä en saanut rauhaa. Minua poltti tunnustukseni antaminen joka hetki yöllä ja päivällä. Kun mieheni sen huomasi, sanoi hän eräänä iltana minulle: »Lienee parasta, että teet sen, josta puhuimme. On itsellesi varmaankin parempi.»