Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !

Päivitetty: 21. kesäkuuta 2025


Minun huomioni oli niin kiintynyt tohtoriin ja hänen vaimoonsa, etten pitänyt lukua tästä pyynnöstä; eikä se vaikuttanut keneenkään muuhunkaan, niin että Mrs. Markleham sai mieltänsä myöden läähöttää, tuijottaa ja viuhkoittaa itseänsä. "Annie!" lausui tohtori, hellästi sulkien häntä syliinsä. "Armaani!

Joka päivä lähettää hän tähystäjät rannalle katsomaan, joko laiva näkyisi ja minkä värisin purjein; mitään muuta ajatusta ei hänellä enää ole. Vihdoin antaa hän kantaa itsensä Penmarchin rannalle ja auringonlaskuun asti tuijottaa hän herkeämättä ulapalle. Kuulkaa siis, jalot herrat, mikä surullinen tapaus sattui, tapaus, jonka täytyy liikuttaa kaikkien rakastavien sydäntä.

Uupunein ja unteloin silmin hän kattoon tuijottaa käsittämättä, mitä on tapahtunut. Katon ruoteita ja tuohia ja niiden välitse kuultavaa päivää katsellessaan on hänestä, niinkuin hän näkisi näkyä koko ajan.

"Poika", sanoi ukko Witt, "et sinä taida olla oikein viisas! Räätäli asuisi tuommoisessa talossa? Kuinkas räätäli saisi siinä asua?" Ja niin he marssivat eteenpäin. "Poika", sanoi Swart, "pidä itsesi suorana, tuossa koukertelee hän pitkin katua ja tuijottaa sinne tänne ja on kyyryksissä kuin vanha seitsemänkymmenenvuotias akka! Tahdotko käydä paremmin, veitikka! Seuraa Kallen esimerkkiä!

Lahdessa talon alla uipi suurten ulappain mahtavin hauki matalimpaan heinikkoon ja tuijottaa tuntikaudet, posket jäykkinä ja kiinteinä silmät, sudenkorentoon, joka vihreällä lumpeella keltasiipisenä väräjää toisen keltasiipisen kera. Posahtaa kuin valaskalan pyrstöstä, salakoita sinkoo ilmaan kuin hopeisia salamoita, ruohikko sihisee ja nuokkuu, lumme on kastunut, eikä keltasiipiä enää näy.

Hän kiinnittää puoleksi sammuneen katseensa erääsen nojatuoliin sängyn vieressä; hän ei voi nähdä, ei käsittää mikä se on, ja hän tuijottaa siihen kauan, kauan, epäselvästi ja veltosti mietiskellen missä hän mahtanee olla, mikä tuo esine tuossa lähellä lienee, joka hiljaa liikkuu sinne tänne harmahtavassa sumussa...

Ei koskaan, ei koskaan hän luokseni saa, iät omaan hän kuvaansa tuijottaa. Narkissos, ma huudan, hu-huu, hu-huu! Kesä mennyt on, kohta on syksyn kuu. Vain tuuli mun kaipuuni äänen vei, Narkissos mun huutoain kuule ei. Kesän kukkaset kuihtuu ja riutuu ja mun toivoni hiutuu ja hiutuu, mut mun lempeni ääni ei vaieta voi. Se mun kuoltuanikin soi ja soi.

Mutta emäntä astuu uudelleen veistotukin luo ja katkoo ruoskan siimoineen kirveellä pienen pieniksi palasiksi niinkuin sen jokainoassa tuumassa eläisi onnettomuudensiemen, joka hänen täytyy tuhota. Heinäväki tuijottaa ällistyneenä. »Ja nyt niityllekuuluu luja, käskevä ääni. »Kyllä olettekin näinä vuosina ruoka-aikoja pitäneet

Päivän Sana

oppineidenkaan

Muut Etsivät