United States or Bahamas ? Vote for the TOP Country of the Week !
Jo on ilo ja ylpeys! Hullu vanhapiika koko se neiti Smarin! Hän forstmestari, oli ollut pässinpää luottaessaan neiti Smarinin suuriin silmälaseihin! Ja forstmestari oli aikonut itse ruveta ojentamaan Esteriä. Esteri, forstmestarin pidättäessä hänet saliin, luuli että on kysymys shakkipelistä.
Esteri sanoi sen niin paheksuvalla äänellä, että neiti Smarinin itku tyrehtyi siihen paikkaan, ja viskaten täti Smarinin kädet käsistään Esteri katsoi häneen niin tuomitsevasti, että neiti Smarin häpesi sanojaan. Laura Sorvo rumine renkineen ja Juho, jotka olivat kauhun kuvina tulleet hänen silmiinsä, katosivat äkkiä kuin kummitukset valossa.
Tämä on hänelle vain vähäpätöinen idylli korkeitten kinosten keskeltä. On vain pieni tapaus keltanokka-ylioppilaan ajoilta, pieni kädenpuristus, jonka muistaa korkeintaan silloin kun kuulee harakan nauravan, ja nauraa sille itsekin! »Mutta minä myös tahdon nauraa!» sanoi Esteri ääneen. Kun hän palasi neiti Smarinin kammariin, istahti hän keinutuoliin, äänettömänä, uhka mielessä.
Rautiainen kieltäytyi ottamasta kahvia vastustaen kaikkia neiti Smarinin houkutuksia ja lopuksi sanoi päättävästi: »Minä nyt lähden.» Esteristä tuntui kuin jäisi hän yksin tyhjään maailmaan. Hän kääntyi silmät kyynelissä. Rautiainen riensi Esterin luo, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja sanoi: »Minä en lähdekään!»
Esteri tuli neiti Smarinin kammariin tuulenpuuskana, sieppasi silmälasit tädin silmiltä ja viskasi ne rapisten menemään, istutti hänet sohvaan itse istuen viereen. Hänen poskensa hehkuivat ja silmänsä paloivat. Neiti Smarin katsoi aivan kuin ei olisi tuntenut häntä eikä kuullut, mitä hän kertoi.
Elänpä siellä tai kuolen, olen paljon onnellisempi.» Neiti Smarin lysähti istumaan kuin olisi jalat alta lyöty. »Itkekää tekin minun kurjan puolesta», sanoi Esteri heittäytyen neiti Smarinin eteen polvilleen. »Itkekää minun kurjan puolesta, joka en ymmärrä onneani! Voi jos minä jotenkin ymmärtäisin.
Miina tuli ilmoittamaan herra Levonin. Esteri nousi kiihkeänä. Mutta istahti sitten tyynesti ja sanoi neiti Smarinille: »En ota vastaan. Tästä lähtien en ketään, olkoon minkänimellinen hyvänsä.» Ja tästä lähtien Esteri istui päivät pianon ääressä, illat neiti Smarinin kammarissa. Hän istui avoimin silmin, vaan puhui vähän, tuskin enempää kuin sen, minkä neiti Smarin kysyi.
»Ihana olento», ihasteli neiti Smarin parin vuoden vanhaa muistoa kuin eilisenpäiväistä näkyä. »Somassa, keveässä kesäpuvussa hän oli kuin vasta auennut valkolumme.» »Arvatkaa, missä hän nyt on!» »Jumala armahtakoon, millä äänellä te sanotte!» »Naimisissa renkimiehen kanssa!» Huone alkoi vilistä neiti Smarinin silmissä.
»Uskon, uskon», vakuutti Rautiainen rauhoittaen hourivaa ja laski hänet makuulleen. Esteri vaipui uneen. Iltapäivällä odotettiin lopun tulevan. Hän vielä avasi silmänsä ja katseli ympärillä olevia ja kysyi: »Kuka puhui Juhosta?» Ei ollut kukaan puhunut. Hän käski täti Smarinin ja Miinan tulla lähemmäksi ja Rautiaisen ottaa hänen molemmat kätensä. »Nyt ruskottaa. Näettekö? Ruskottaa niin kauniisti.
Tämän jälkeen Esteri tapasi isää vasta hänen matkalta palattuaan, forstmestarinnan ja täti Smarinin seurassa. Salissa istuivat, isä lynkäpäisillään pöytää vasten käsi silmillä suojana. Sen takaa sanoi: »Esteri! Saat laittautua lähtemään täti Smarinin kanssa kaupunkiin ja siellä käydä koulusi.» Hän sanoi sen hiljaisella, vaan kylmällä äänellä, niin kylmällä.