Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 15. kesäkuuta 2025
Teatterinäyttämöllä hän oli parikymmentä vuotta sitten nähnyt ensi kerran Sinikka-rouvan ja oli tämä hänet heti siitä hetkestä saakka ikuiseksi, elinkautiseksi orjakseen valloittanut. Siitä saakka hän ei ollut ajatellut muuta kuin häntä, hänen saavuttamistaan, hänen miellyttämistään ja kohoamistaan niin korkealle kuin suinkin hänen arvioivassa mielipiteessään.
Niin, vastasi Sinikka-rouva hitaasti ja katsoen häneen suoraan silmää räpäyttämättä. Minä murhasin hänet, mutta vasta sitten, kun olin ensin hänen sielunsa vähitellen myrkyttänyt, niin että hänessä todellakaan ei ollut enää paljoakaan murhattavaa. Paavo Kontio painoi pään kätensä varaan, toisella kädellään yhä Sinikka-rouvan kättä puristaen. Seurasi pitkä vaitiolo.
Näin hän olisi tahtonut väitellä Sinikka-rouvan kanssa ja kuitenkin niin mielellään myöntää voiton hänelle. Mutta hän pelkäsi, että koko tuo kaunis ja samalla kaamea taruheimo häipyisi ijäksi hänen silmistään, heti kun hän karkeilla sanoillaan toisen tunnelmaa häiritsisi, eikä hän enää milloinkaan, koskaan milloinkaan saisi mitään tietää siitä. Siksi sanoi hän vain hiljaa: Kerro!
Hän otti takaisin kaikki, mitä oli puhunut äsken, hän sanoi laskeneensa vain pahaa pilaa, hän myönsi menneensä liian pitkälle... Hän ilmoitti olevansa valmis vaikka polvillaan pyytämään anteeksi äskeistä käytöstään. Hän lankesi todella polvilleen ja tavoitteli Sinikka-rouvan kättä sitä suudellakseen.
Hieno, tuskin huomattava hymyily kiertyi Sinikka-rouvan kapeiden huulten ympärille. Kuten näette, vastasi hän. Minä tulin, sillä minä tarvitsin teitä. Mihin? Kaikkeen. Täytyihän minun saada neuvotella teidän kanssanne. Eihän minulla ollut ketään läheisempää. Niinkö luulette? Niin olen ainakin itselleni kuvitellut. Ja hän?
Kenties käy se minulle mahdottomaksi. Tahdon kuitenkin sanoa teille, että mitä mieheni serkkuun tulee, hän ei puolestaan näe mitään suurempaa onnea maailmassa kuin saada kerran kutsua minua anopikseen. Hieno hymy kiertyi jälleen Sinikka-rouvan suupieliin.
Mutta siihen hän kuuli heti Sinikka-rouvan vastaavan ylpeällä, uhmaavalla äänenpainollaan. »Ei! Minun kansani on kaunis ja suuri.» »Missä se on? Näytä se minulle siis!» »Kaukana sinisten salojen takana, missä luonto on vielä terve ja totinen.» »Mutta jos sitä ei ole sielläkään, jos ihmiset sielläkin ovat yhtä heikkoja ja kurjia, yhtä pieniä ja pikkumaisia kuin suurten kaupunkien kaduillakin?»
Kello näyttikin jo liki 4:ää. Hänen toimistonsa tyhjeni vähitellen. Hän nousi kävelemään ja koetteli kuvailla mielessään, millaiseksi tämä niin oudoissa olosuhteissa tapahtuva kohtaus Sinikka-rouvan kanssa muodostuisi. Miltä hän näyttäisi? Mitä hän sanoisi, kuinka esiintyisi?
Itse ajatus oli jo naurettava! Eikä hän kuitenkaan voinut olla toteamatta kummallista, pistävää tunnetta sydänalassaan, kun hän muisti, että juuri tuolle samalle hänen niin vähäksi arvaamalleen Pajalan herralle oli suotu se onni, mikä oli evätty häneltä itseltään, nimittäin onni olla Sinikka-rouvan läheisyydessä näinä tälle epäilemättä niin vaikeina hetkinä ... onni olla hänelle avulias, häntä tukea ja mahdollisesti häntä lohduttaa!
Te arvaatte ne kuitenkin ja nautitte kaikessa salaisuudessa niistä... Ahaa! Ja rohkaisen niitä? Kaikkien sopivaisuuden rajojen sisällä luonnollisesti. Luonnollisesti. Ja sitten?... Tiedättekö, tämä on jännittävää! Sinikka-rouvan silmät oikein säkenöivät pidätetyn sisäisen ilon sähköä. Hän pudisti hilpeästi kiharoitaan ja siirsi lähemmäksi nojatuoliaan.
Päivän Sana
Muut Etsivät