United States or Bahamas ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ei milloinkaan ennen ole Suomen kansa niin riemuinnut, kuin ihanan sankarin paarien ääressä. Usko vapauteen, luotto tulevaisuuteen, taistelu-into, edistyshalu levisi kuin kulovalkea uhaten taantumusta. Ja suurlakossa syksyllä vuonna 1905 nousivat kumouksen aallot korkealle.
Samaten kuin mustat, sähköiset pilvet taivahalle vähitellen nousevat ja sitten äkki-arvaamatta, kun toinen toisensa tapaavat, leimahtavat tuleen, purkautuvat myrsky-sateesen ja varsin lyhyessä ajassa puhdistavat ilman, katoovat ja päästävät jälleen auringon valaisemaan, niin ihan samaten oli pahuus ja ilkeys, joka monien vuosien kuluessa oli riemuinnut, noussut korkeimmilleen.
Faller tuli hengistyneenä takasin ja kertoi, kuinka kaikki oli riemuinnut; morsiamen vanha isä oli avannut akkunan ja huutanut päin laksoa: "ole tuhannen kertaa siunattu, sinä hyvänsuopa ihminen!" ja morsian oli väliin itkenyt, ja väliin riemusta huutanut. Ison aikaa molemmat ystävät astuivat eteenpäin, kumpikin ääneti ja omissa ajatuksissaan.
"Ennen aikoihin olisin riemuinnut noista sanoistasi, nyt minua hirvittää, kun noin minulle puhut." "Etkö lujasti usko kauneutesi olevan niin lumoavan, että joka sinut näkee, paikalla unohtaa kaikki naiset, jotka hän ennen on nähnyt?" lausui Manlius, ja jo oli miekka puoleksi vedetty ulos tupesta.
Mutta harvoin on rintani riemuinnut niinkuin täällä. Olen tässä vielä ihmisten ilmoissa, näen heidän hommansa ja harrastuksensa, mutta olen kuitenkin heistä kaukana, olen noussut pitkän portaan heistä pois ja elän ajatuksissani vain tuolla ylhäällä kylmällä viileällä vuorella. Vaikka on vielä etäällä matkan määrä, ei se enää ole piilossa, ei salassa, ei minkään tietämättömyyden takana.
Joka toinen kuukausi, joka kolmas, neljäs, ja aina puolen vuoden päästä on Sakris sitten jutellut tuttavilleen ja vakuuttanut, että nyt ne tulevat. Mutta niitä ei ole sittenkään tullut! Ei ole koittanut se onnen aika ... joka hävittäisi maailmansodan luoman katkeruuden. Ainoastaan porvarillinen maailma on riemuinnut, juhlinut.
Mulla on pelko, ett' oon jo kuin kuollut, että se Minä, jok' on riemuinnut, huollut, kärsinyt, lempinyt, työtäkin tehnyt, joskus jo ammoin on hautansa nähnyt, tunne en enää itseä, muita, laulelen muinaisen ajan lauleluita. Näinkö käy kaikille? Siinäkö satu? Niinkö on lyhyen elämämme latu?